Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan, kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.
Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa, ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.
Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle. Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla heistä muutamia neuvoskuntaan.
Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. — Voi, — huudahti hän lyöden otsaansa, — onko maailmassa onnettomampaa kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai jättää valtakuntansa alttiiksi?
— On, sir, — vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, — on onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.
— Se on totta, — virkkoi kuningas tyynemmin. — Valtakuntani on voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.
— Sitä uskallan epäillä, — sanoi kreivi.
— Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?
— Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.
— Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.