"Hm — tjaa—ah! Kunakin aikana on omat vaikeutensa, sille ei mahda mitään. Mutta ei saa silti menettää rohkeuttaan, eivätkä ne säännöllisesti olekkaan niin pahoja, kuin miltä ne näyttävät. Ei tämä ole ensimäinen pulma elämässäni, Peddersen, mutta mainiosti minä olen aina selviytynyt. Koettelemuksetkin ovat väliin hyväksi, Peddersen, ne terästävät luonnetta… höm, höm" — kurkkua kangerti — "terästävät luonnetta!"
"Hyvä on, että on terästä, mutta hopeaakin elämässä tarvitaan."
"Ah, ystäväni, kun vaan on yritteliäisyyttä ja intelligensiä, niin ei ole hätää, ei mitään hätää. Niks forbluffen lassen! [Ei pidä hämmästyä. Suom.] se on aina ollut minun tunnussanani."
Ja kun lähtöhetki koitti, vaelsi Besser Rörbystä paita ja tohvelipari kainalossa, aivokoppa täynnä kultaisia sääntöjä ja tunnussanoja ja pahkulainen tammikeppi kädessä ulos avaraan maailmaan etsimään "uutta liikettä".
Emmasta on täydellisesti kadonnut kovien myrskyjen synnyttämä hervakkuus, ja hän nostaa taas päätänsä Lystrupien tapaan. Nuoruuden ruusut heloittavat hänen poskillaan ja voimaa uhkuaa koko hänen olennostaan. Hänen miehensä, nuori, lahjakas, edistyshaluinen maanviljelijä, on saavuttanut onnen ja rauhan, jota hän niin monta vuotta kärsimättömänä ajoi takaa. Hänen valistustyönsäkö? Luopunutko siitä? Ei, sitä hän ei ole tehnyt, paljastaisihan hän, Lystrupin sanaan, oman kunnottomuutensa, jos hän käärisi kokoon lipun, jota hän kerran oli kantanut niin korkealla. Mutta hän ei enää rynnistä vanhan ajan varustuksia vastaan, sillä hän tietää, että niiden kanssa otellessa on leikki kaukana. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla voimakkaasti, koettaa hän niitä kukistaa sitä mukaa kuin niiden aika on tullut. Hän näet myöntää, että on sellaisiakin varustuksia, joiden tulee antaa seisoa aikansa, jos kerran naapurien ja kanssaihmisten omistusoikeudelle annetaan jotain arvoa.
Kiinalainen muuri on kaatunut, Rörby on yhdistynyt muuhun yhteiskuntaan. Maine maailman tapahtumista ei kulje enää Rörbyn sivuitse niinkuin entisaikaan. Elonilmaukset metsien toisella puolen ovat hienojen lähteensuonien tavoin uurtautuneet muinoin kuivaan ketoon ja saaneet siinä aikaan rehevän kasvullisuuden. Niinkuin jo edeltäpäin saattoi arvata, on kylä saanut nuoren, etevän opettajan, johon on syytä olla tyytyväinen ja josta innokas pappi näyttää saavan tukevan liittolaisen. Ampuma- ja puhujaseurat menestyvät niin hyvin, että aiotaan parin naapuriseuran kanssa rakentaa yhteinen voimistelu- ja kokoushuone Besserin vanhan, ajan hampaan nakerteleman "salongin" sijaan, jossa kylän nuoret jo kauvan aikaa ovat saaneet näyttää voimiaan ja notkeuttaan. Taloudellinen toiminta on edistymään päin, kirjat ja sanomalehdet ovat muuttuneet välttämättömiksi monessa kodissa. Osan vanhoista säästöistään, jotka Knuuttia kerran niin kiusasivat, on todellakin moni tilanomistaja käyttänyt parannuspuuhiin karjanhoidon ja meijeriliikkeen aloilla, elämää ja virkeyttä huomaa kaikkialla. Totta on, että väliin vielä taistelunvihuri ryöpsähtää kylään ja joku valtiollinen pommi räjähtää keskellä keskustelevaa ihmisjoukkoa. Mutta pommit eivät putoa enää niin korkealta kuin entisaikaan, jolloin kauvan kestäneen toimettomuuden jälkeen tuntui hyvältä saada oikein "paukuttaa". Mielten kiihkeys on kadonnut, tuntuu kuin alkaisi Rörby jo jättää lapsuuden huimuuden ja siirtyä kypsyneesen ikäkauteen.
Ja Laulupuro laulaa, laulaa yöt päivät herkeämättä. Emma kuuntelee sen laulua väliin, mutta siinä on toinen sointu nyt kuin silloin, kun hän kuunteli sitä koulun puutarhassa. Kokonainen joukko erilaatuisia ääniä kohoaa hiljaisina kesä-iltoina kukkaismetsikön syvyydestä. Tuolla syreenipehkojen siimeksessä heläjää kuin iloinen laululinnunliritys. Tuolta kivien välistä ohdakekatoksen alta kuuluu taas korkea, sointuva ääni, jota kauvempana säestää putouksen kohina kuin urkujen mahtava pauhu. Kirkkaina, ikäänkuin puhdistuneina kaikuvat sävelet. Niissä soi rauhaa, soi hiljaista onnea, mutta samalla velvollisuudentuntoa ja vastuunalaisuutta. Ja Emma kiittää Jumalaa siitä, että hän pääsi puron toiselle rannalle. Kaikki eivät pääse Laulupuron ylitse — Ellen ei sitä koskaan tehnyt.