"Ettekö kuulleet, mitä Herramme sanoi? 'Riisu valjaasi, Lystrup!' Hoh, hoh", huokasi hän ja vaipui takaisin patjoille, "niin on se siis lopussa…! Tule, Herrani ja Vapahtajani, ja vie rajan toiselle puolen!"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Vielä katse, syvä, siunaava katse molempiin nuoriin, pitkä, raskas huokaus, ja silmät ummistuivat.
Vanha jykevä pato oli sortunut. Kukapa enää asettaisi rintansa suojaksi myrskyä ja aaltoja vastaan? Besser kyllä tarjoutui, mutta Besserissä ei ollut miestä siihen. Pienen yhteiskunnan vanhoilliset valtasi hämärä, lamauttava aavistus siitä, että uusi aika olisi esteettömästi ja keskellä selvää päivää hyökkäävä pitäjään ja anastava asemat, jotka vanha aika oli joko vapaaehtoisesti jättänyt tai joista sen askel askeleelta täytyi peräytyä. Mutta olkoon sanottu uuden ajan enemmässä tai vähemmässä määrässä tulisien hyökkääjien kunniaksi, että heidät täytti jonkunmoinen ritarillinen myötätuntoisuus tappion kärsineitä vastustajiansa kohtaan. Näytti, ikäänkuin he olisivat tunnustaneet mielessään, että olisi väärin käyttää ylivaltaa poistamaan viimeisetkin vanhan ajan jäännökset muutamista syrjäisistä asemista.
Toistaiseksi ei tehty enemmän hyökkäys- kuin puolustussuunnitelmiakaan. Sodan melske oli hetkeksi vaiennut, ja kaikkien mielet valtasi äskettäin sattunut kuolemantapaus, joka, aivan niinkuin Knuut oli arvellut, herätti vilkasta osanottoa pitäjän kaukaisimmissakin sopissa. Silloin vasta oikein selvisi, kuinka pitäjän kunnollinen, joskin viime aikoina vähän levoton väestö, oli mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta kiintynyt vanhaan opettajaansa, joka oli vaikuttanut sen keskuudessa lähes kahden sukupolven ajan. Voimakas sielu, joka on elänyt täysinäistä elämää, elämää, josta ei ole puuttunut enemmän rehellisyyttä ja totuutta, kuin tahdonlujuutta ja kunnollisia pyrkimysperiäkään, on aina jättävä tuntuvan jäljen jälkeenjäävien, niinhyvin ystävien kuin vastustajienkin, sydämmiin. Lystrup oli tosin ollut itsevaltainen ja taipumaton kuin vanha tammi, mutta hän oli samalla ollut kaikessa tunnollinen ja oikeudentuntoinen ja omalla tavallaan rehellisesti puolustanut viimeiseen asti pientä yhteiskuntaansa; siksi hänen muistoansa kunnioitettiin. Koko pitäjä sitoi seppeleitä, kaikki kilpaa auttoivat surevaa tytärtä. Niin lukuisaa surusaattoa kuin se, joka hautajaispäivänä kokoutui kirkkomaalle, ei Rörby ollut vielä koskaan nähnyt. Ja kellojen kaiun kieriellessä puhtaassa, kirkkaassa talvi-ilmassa yli valkeain, välkkyväin metsien, seisoivat miehet, vaimot ja koululapset totisina ja äänettöminä ja katsoivat, kuinka heidän vanha opettajansa laskettiin maan poveen. Se oli valtava hetki; juhlallinen rauha oli koittanut kauvan raivonneen myrskyn jälkeen. Tuntui kuin vanha ja uusi aika olisivat ojentaneet kättä toisilleen haudan ylitse.
Vielä muutama sana lopuksi.
Vanha Jörgen Siversen muutti kohta sen jälkeen kirkkomaahan lähelle monivuotista ystäväänsä, mutta Jörgenin Kaaren, tosin heikkona ja kivuloisena, kolistelee vielä puukenkiään vanhassa kodissaan. Ikäänkuin lempeä suojelushenki seisoo Ellen hänen sivullaan. Hän on oppinut tyytymään kohtaloonsa ja näkee siinä jumalallista johdatusta. Kuin vieno, hiljainen sävel on hänen elämänsä katoava.
Entäs Besser? Niin, mitä auttaisi salata sitä, jonka koko maailma tietää: Besseriä ei ole enää — ei, siitä voisi syntyä väärinkäsitystä — Besseriä ei ole enää Rörbyssä. Matkustanut! kadonnut! Valtiollisessa suhteessa vainosi häntä rakas, tosin ei niinkään harvinainen kohtalo, että toimeliaan, jopa joka taholle toimeliaan elämän lopulla — niin, mitä siitä kaunistelisimme — kaikki kääntävät selkänsä ja heittävät syrjään kuin mitättömän olennon, jolla ei ole mitään menneisyyttä, ei mitään ansioita. Mutta nämä rivit todistakoot, että se arvokkaisuus ja sielunrauha, jonka tieto ansiorikkaasta elämästä herättää suurissa henkilöissä, pysyi hänessä järkkymättä viimeiseen asti. Entäs hänen yhteiskunnallinen asemansa, miten sen kävi? Niin, miksi hän paremmin olisi säilynyt haaksirikosta yhteiskunnallisessa asemassaan kuin muissakaan. Mutta se myöskin tässä todistettakoon, että ajan aineelliset vaikeudet eivät järkyttäneet Besserin mielenrauhaa enempää kuin valtiollisetkaan vastoinkäymiset.
"Te muutatte siis pois, Besser?" sanoi vanha eläinlääkäri muutamana päivänä.
"Niin, liike ei tahdo oikein kannattaa, Peddersen. Vuokrat ovat kalliit, ei jaksa maksaa."
"Sepä ikävää, Besser!"