"No, mitä taas, pikku Emma! Knuut, lue sinä!"
Knuut otti kirjan ja luki matalalla, mutta sointuvalla äänellä:
"Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois, valo kirkastais otsaani uurtaman huolen! Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois ja kauhea portti, mi vie täältä pois, jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!
Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan, mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu, se toiseksi muuttuvi kokonaan, sitä silmin kun kirkkahin katsella saa, tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.
Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan, mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin, mitä maailma tunne ei konsanaan, mille kylm' olin itsekin toisinaan, tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.
On elämä suurta ja vakavaa,
mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä.
Hän, min käskystä hautakin aukeaa,
rajan toiselle puolen mua johdattaa
ja saattavi käyntini helpoksi siellä.
Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies, elon siementä kätköstä et sinä yllä! Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie, valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie — Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!"
Knuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn viereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.
"No, no, lapset!" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen rauhallisella äänellä. "Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa — hiljaa!"
Aamun sarastaessa leimahti viimeisen kerran elonkipinä vanhassa, voimakkaassa vartalossa. Kauhun ilme kasvoillaan kohosi Lystrup istualleen sängyssä, tuiotti Emmaan ja Knuuttiin ja huudahti: