"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa! Tiedättehän… sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista kohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä."
Silmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten huudahti hän suuttuneena: "no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo kaataa kouluni… paikoillenne, pojat!… Hoh, hoh", huokasi hän, "en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan, jonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä seisoisi!'"
"Hyvä Jumala, Emma", sanoi hän kohta sen jälkeen, "täytyykö meidän lähteä pois vanhalta koulultamme… Älä riipu takissani, rakas lapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi, tyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä olla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle leipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?… 'Jesuksen tähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa virsikirjassa… Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme, etkö käsitä sitä, lapsi?"
Emma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla. Tytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina joka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi hänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin kättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin vakuuttaakseen: "meitä on kaksi."
"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!" sanoi Lystrup kerran. "Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta, missä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset tuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin heistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon, elleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja pyörivät, huutavat ja tappelevat!… Hyvä Jumala, enkö seisokin itse tuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina! Lystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te siellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas niin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin… velvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!"
Myöhempään yöllä oli hän kerran täydellisesti tajussaan.
"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla' muistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa."
Emma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään pieni runoteos, josta hän alkoi lukea:
"Niin usmaista…"
Ääni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti: "en voi, isä, en voi!"