"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä olet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?"
"Olen", — nyyhkytys tukahutti hänen äänensä — "vaikka olen joskus…" Hän ei voinut jatkaa.
"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet taistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit väliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi kanssa, minun täytyy saada vähän levähtää."
Vanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa hihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä hiussuortuvia pois otsaltaan. "Sinä mahdoit olla katkera pala Lystrupille", sanoi hän, "mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla lausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti tapahtuvaa lähtöään."
Vuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin Knuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta kysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt oli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli parhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: "oi, kiitos, että myrkky on verestäni poissa!"
Lystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten sai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut ja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa ja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä niissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin tuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.
"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa tuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer—kil—lis—tä, ettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä."
Hän pudisti päätänsä.
"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä luotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja pöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi, että sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos sen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta sinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan: 'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'… Ja mitä vapaakouluun tulee — kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni — niin sanon sinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa varten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja — vaikka oletkin oma vävyni — näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan aikaa!"
Hänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen mielikuvissaan.