"Sinunko syysi? Mutta Knuut, oletko sinä sairas? Sinä vapiset kuin…"
"En ole sairas. Sano, kuinka se tapahtui?"
"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta — pappi ei ollut kotona — ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa. Yht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun syysi…? Miten se olisi ollut sinun syysi?"
Knuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä. "Jumala olkoon kiitetty!… Minä olin niin peloissani, Emma!"
Ja hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli hänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka häntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.
"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun vuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja isääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita pikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!"
"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle hyvää!" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen kyynelten läpi. "Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä tarkoituksessa, vasta viime aikoina… Mutta isässäkin oli kyllä vikaa… Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin teistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte minut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka mitä."
Kohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan puhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa tuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.
"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!" huudahti hän ja liikutus valtasi hänet.
"Niin, teki mieleni… teki mieleni tulla katsomaan teitä." Kun hän tarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja vieri pitkin hänen poskiaan.