"Kiitoksia, Besser, mutta ettekö tahdo käydä sisään?"
"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä juttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee… Hyvästi, pikku neiti! Paratkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!"
Tuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman hyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin katsahtanutkaan häneen… Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten taas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut niin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi. Suuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi kapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä uhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja melkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa loukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina vuosina — muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä? Knuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän kotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän melkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan lopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.
Taas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko se hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui hän Emman luo keittiöön.
"Minä näin tulta täältä… Kuinka…?"
Hän ei ehtinyt lopettaa, sillä Emma heittäysi hänen syliinsä ja nyyhkytti:
"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan… Oi,
Knuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!"
"Onko hän… onko isäsi…?" Hän ei uskaltanut sanoa "kuollut", tuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon kipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: "onko isäsi hyvin sairas?"
"On, kyllä hän on hyvin sairas. Eikö ollut kauheaa, että kävi näin?"
"Kyllä; kuinka… kuinka se tapahtui? Eihän se ollut minun syyni,
Emma?"