Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? — Pappi oli vanha, kihtitautinen, ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa, lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta — kylän vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa, jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.
Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama, pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan: käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja turhantarkoista koulumestareista, — jospa maailma olisi tuntenut Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin" joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.
Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä. Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa kulkee eräs maailman mahtavia! — Lystrup ei vihannut leikkiä eikä iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati, ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.
Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä. Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika, jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.
Se aika koittikin — luonnollisesti se koitti, olihan enteitä jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä, monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja parannettava — pois vanha roska!
"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.
"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno ulkomaalainen."
"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?"
"Hän… hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä franseessia että…"
"Franseessia! — Mitä joutavia!… Niin, tarinamme keskeytyi vähän, Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista. "Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut. Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot niskaasi."