"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa — ah!… Ja hän on kuitenkin kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän — äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? — kuvittele, että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen… Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?… Mikä runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! — mitäs arvelet siitä?"
"Mitäpä se niin hirveää olisi."
"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan kosketuskohtia ajan sivistykseen."
Emma katsoi ilmaan.
He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo, minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.
Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin", niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni, sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä ja epäröivänä…! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään. Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:
"Ja ritari syöksyvi innoissaan kuin leijona taistelun tuoksinaan."
"No näytä, että sinulla on rohkeutta", sanoi Emma. "Hyppää alas!"
"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni — vähintään neljä kyynärää!"
"Pelkuri!"