"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan, kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen väestön keskuudessa ja kasvaa — suoraan sanoen — palojen ja pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on vankina tässä proosallisessa ympäristössä."
Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään. Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne, missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.
"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."
"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein aina hyviä ja kelvollisia."
"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!"
"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa. Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta, uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään elonmerkkiä — paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä. Esimerkiksi tuo Klaus — vai mikä hänen nimensä taas oli — rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento… Suo anteeksi, serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen tunteen…"
"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen olla sinä, mikä hän on."
Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen, että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta, lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:
"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" — Frits itse oli useita vuosia nuorempi — "niin kiitetään."
Emma kumartui: "mikä soma kivi!"