"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan valtansa alle. Miten ihmeellistä! — yksi ainoa pieni, punaisten, kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko elämälleni."
"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!"
"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja silmät kosteina, hehkuvina, "jospa — hän — lausuisi — tuon sanan!"
Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits menkäämme kotiin, isä odottaa!"
Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan, että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen vaipan peittoon.
Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä. Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja puuroa, silittää lakanoita ja paitoja — se ei todellakaan ollut hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki kiusallisille aloille.
Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! — se ei tahtonut enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää, leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!
Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona, muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia — hän muisti hänet vielä viime näkemältä.
Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.
"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä, esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."