"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta sallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin vastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu totuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää teidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika kiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä yhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki yhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten maailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri maissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan kaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua siihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri sentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät ystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa, en tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen, tahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole yhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja suokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta, ilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin sydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin sanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!"
Juhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja pappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät jossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit myöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön keskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa enemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser oli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä otsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta tai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala taas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi kumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja Jörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän toisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup — jotenkin rauhallisen näköisinä — ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä vallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.
Knuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja istuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.
"No", sanoi Besser sammaltaen — tuntui kuin joku olisi kuristanut hänen kurkkuaan — "voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka tapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä suuri enemmistö kuin toisellakin — häh?"
"Mitä te höpisette, Besser! Eihän molemmilla voinut olla enemmistöä."
"Ah, tarkoitan luonnollisesti…"
"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte", sanoi Knuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. "Teidän kansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä."
"Mitä te sanotte!" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti kasvavan kaksi tuumaa. "Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä anteeksi!" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. "Minä olen ottanut osaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin…" Ja sitten seurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella kansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella, olisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut puhdasta kultaa.
Knuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta — suuttuneena siitä itseensä — muuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.
"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas oikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut tunnussanani… Joko menette, hyvä ystävä?… no, voimmehan toiste… Hm", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, "taisi olla pahalla päällä."