Lystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin myrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta kuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma huojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä hetkeä unohtaa.
"Hm, tahdon… hm… tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta", alkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen kiivauttaan. "Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät ja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi, jotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko joku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle, mutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate on kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta koko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä."
Hän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi sentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä hän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista rappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa tapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa heilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se oli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten kirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat välttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja elinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka jäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. "Uusi aika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja kuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka — huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen — on vievä meidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee kohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä kansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia tulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen semmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin. Minä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja johtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä mukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen pitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria siitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö taistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei…" — hän oli sanoa peikot — "vanhanajan ihmiset puskuilevat meille. Elämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme, kuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin akanat tuuleen…!"
Hän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti häneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli kiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä oli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse häiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut enää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä paheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin maakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.
"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme kasvoillaan.
"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä", vastasi Knuut värähtelevällä äänellä. "Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän pamppunne riippui selkäni takana."
"No, no", tarttui pappi puheesen, "älkäämme menkö mieskohtaisuuksiin!"
Näkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön. Joka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat innokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän. Pappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan puhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen hiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi seuraavaan tapaan:
"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti haluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith. Ja hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä nostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden kidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole vallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto? Ja jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä myrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli repivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin — eikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada omat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja itseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme innostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat oikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että minä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että mielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa yhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen kautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden on ajanvirtaa — jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen pohjaan kuin hengetön lokapallo — raikkaiden hengentuulahdusten virkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää. Ainoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu talttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi, menettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus ja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa, turmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän hengenheimolaisinani, on omat vikanne…"
"Hyvä!" huusi Lystrup kaikin voimin.