* * * * *
Koitti sitten aamu, jolloin aurinko paistoi kuumasti ja punaisena läpi usvaisen, autereisen ilman.
"Hiekkamyrsky on pian niskassamme", sanoi Cameron.
He olivat tuskin ehtineet kulkea penikulmaakaan, kun erämaan laajuinen, keltainen lentohiekkavalli kietoi heidät pyörteihinsä. Etsittyään suojaa erään kallion juurelta rupesivat he odottamaan toivoen, että myrsky oli vain hetkellinen tuulenpuuska, jollaisia usein sattuu avoimilla paikoilla. Valitus muuttui ulvonnaksi ja auringon himmeä puna vaaleni vähitellen haihtuen tuohon keltaiseen verhoon, samalla kun ilma paksuni ja päivä pimeni. Warren irroitti kuormat aasien selästä. Cameron otaksui, että hiekkamyrskyt olivat nyt alkaneet muutamia viikkoja aikaisemmin kuin tavallisesti.
Miehet peittivät päänsä ja odottivat kärsivällisesti. Kului useita tunteja, ja myrsky vain yltyi yltymistään. Cameron ja Warren kastelivat kaulaliinansa kenttäpullojensa vedellä, sitoivat ne sitten kasvoilleen ja peittivät jälleen päänsä. Lentohiekan murtumaton ontto aalto vyöryi vain edelleen. Hiekkaa tuprusi niin, että sitä seuloutui vapisevan kallion allekin makuuhuopien painoksi niin paljon, että he olivat hautautua sen alle. Tavantakaa täytyi heidän pudistella hiekka pois estääkseen sitä painamasta heitä aivan maahan asti. Tavaratkin oli aina vähän väliä kaivettava esiin hiekasta. Heidän suojapaikkansa lattia kohosi asteittain yhä korkeammalle. He koettivat syödä, mutta hampaissa narskahteli niin kuin he olisivat purreet vain hiekkaa. Lopulta eivät he tienneet ajastakaan mitään. He eivät uskaltaneet käydä nukkumaankaan, sillä se olisi merkinnyt heille samaa kuin tulla elävänä haudatuiksi. He saattoivat vain ryömiä kallioseinään kiinni, pudistella pois hiekan vaatteistaan, sokeasti kaivaa aina esiin tavaransa ja joka hetki läähättää, rykiä ja köhiä pelastuakseen tukehtumasta.
Lopulta rajumyrsky asettui. Unen puute oli tehnyt kullanetsijäin pään kipeäksi ja tylsistyttänyt heidän ajatuskykynsä. Heidän aasinsa olivat menneet tiehensä tahi olivat ne mahdollisesti hautautuneet hiekkaan. Niin kauas kuin silmä kantoi oli erämaa ihmeellisesti muuttunut; se oli kuin hiekkamaininkien myllertämä meri. Kaukana pohjoisessa häämötti vuorenhuippu, joka oli heidän ainoa varma tienviittansa. Sinnepäin he suuntasivatkin askeleensa ottaen mukaansa lapion ja osan tavaroistaan.
Puolenpäivän aikaan katosi vuorenhuippu heidän näkyvistään erämaan kirkkaaseen hohteeseen. Kullanetsijät jatkoivat matkaansa edelleen käyttäen aurinkoa oppaanaan. Jokaisesta kosteikosta he koettivat etsiä vettä. Persikkapuun oksa käsissään onnistui Warren aina määräämään vesipaikan. He kaivoivat, mutta vesi oli aina liian syvällä. Vihdoin he uupuneina ja vihoissaan vaipuivat uneen nukkuen koko yön ja osan seuraavasta päivästäkin. Sitten he onnistuivat löytämään vettäkin. He sammuttivat janonsa, täyttivät kenttäpullonsa ja keittivät ruokaa.
Polttavan kuuma päivä löysi heidät äärettömän laajalta tasangolta, missä ei ollut mitään suojaa helteistä aurinkoa vastaan. Miehet koettivat käytellä vettään niin säästäväisesti kuin suinkin, vaikka tosin oli aivan välttämätöntä juoda vähäisen joka tunti. Myöhään illalla saapuivat he erääseen solaan, jonka he otaksuivat sen solan alapääksi, josta he viimeksi olivat löytäneet vettä. Tuntikausia he kulkivat sen toista päätä kohti löytäen vasta myöhään yöllä hakemaansa ainetta. Kovasti uupuneina he paneutuivat nukkumaan, eivätkä he vielä seuraavana päivänäkään olleet halukkaat poistumaan hyvältä vesipaikalta. Kylmä yö pakotti heidät kumminkin jatkamaan matkaansa täysine kenttäpulloineen ja uudistetuin voimin.
Aamulla selvisi Cameronille, että he olivat kulkeneet useita penikulmia takaisin erämaahan, joka näytti nyt hänestä aivan erilaiselta kuin ennen. Punainen aurinko, lisääntyvä kuumuus ja erittäinkin monenlaiset suurikokoiset kaktukset osoittivat selvästi Cameronille, että he olivat laskeutuneet jonnekin alemmalle seudulle. Vuorenhuippuja näkyi joka puolelta, muutamat lähempää, muutamat kauempaa, ja erään sinisen kallionkielekkeen, joka kaukana pohjoisessa katkaisi taivaan kirkkaan rannan, luuli Cameron ennenkin nähneensä. Kulku sitä kohti oli vaivalloista, ei niin paljon jyrkkyyden vaan peninkulmien pituisten yksitoikkoisten kohoutumisien vuoksi. Cameron tiesi, että oli ainoastaan yksi keino säästää vettä ja jatkaa matkaa pysähtymättä. Warren alkoi jo uupua. Usein täytyi hänen pysähtyä lepäämään. Polttavan kuuma päivä kului, samoin yökin säälimättömän kylmästi ja kirkkaasti loistavine valkoisine tähtineen.
Punniten kenttäpulloa kädessään koetti Cameron saada selville, paljonko siinä oli vettä. Kuumuus haihdutti sitä melkein yhtä paljon kuin hän joi. Muutaman lepohetken kestäessä, kun hän kostutti kuivaa suutaan ja kurkkuaan, sai hän tilaisuuden kaataa hieman vettä omasta kenttäpullostaan Warrenin pulloon.