Alussa oli Cameron hillinnyt rauhatonta vilkkauttaan voidakseen sovittaa askeleensa vanhemman toverinsa kulun mukaan. Mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli menettänyt jotakin vaistomaisesta ja kiihkeästä innostaan päästä pois erämaasta. Veden ajatteleminen valloitti täydelleen hänen mielensä. Hän alkoi kuvitella mielessään, ettei hänen viimeinen vähäinen vesivarastonsa juuri ollenkaan vähentynytkään. Hän tiesi, etteivät hänen kuvittelunsa vedestä olleet aivan oikeat. Siitä huolimatta hän huomasi sen johtuvan enemmän tosiseikoista kuin mielikuvituksesta ja alkoi tarkemmin harkita tätä seikkaa.
Kun seuraava päivä valkeni, oli hän vaipuvinaan jonkunlaiseen horrostilaan, mutta pitikin tarkasti silmällä Warrenia, joka näytti jo elävän muissa maailmoissa, mutta kumminkin, säilyttävän luontaisen viekkautensa. Hän otti varovasti Cameronin kenttäpullon ja kaatoi siihen vettä omasta pullostaan.
Tämä harmitti Cameronia. Tuo vanha katkeruus, ettei hän kyennyt vastustamaan Warrenia, sai hänet jälleen valtoihinsa. Cameron mietti ja totesi ajatuksessaan olleensa typerä, kun hän ei aikaisemmin ollut oivaltanut tätä tosiseikkaa. Sitten kuin hänen toverinsa oli vaipunut sikeään uneen, punnitsi hän molempia kenttäpulloja kädessään. Jos Warrenin pullossa oli vettä, oli sitä siinä hyvin vähän. Molemmat olivat kärsineet kauheaa erämaan aiheuttamaa janoa, vaikka he olivat koettaneetkin salata sen toisiltaan. Kumpikin oli antanut vettä toverilleen tehden siten aivan hyödyttömän uhrauksen.
Sen sijaan että vesi olisi sammuttanut heidän molempien tahi ainakin toisen janon, oli se haihtunut. Kun Cameron huomasi tämän, otti hän vielä kulauksen, viimeisen, ja kaasi lopun Warrenin pulloon. Oman kenttäpullonsa heitit hän menemään.
Kohta senjälkeen Warren huomasi, ettei Cameronilla enää ollutkaan kenttäpulloa.
"Missä teidän pullonne on?" kysyi hän.
"Kuumuus oli vähällä haihduttaa veteni kuiviin, joten join ajoissa viimeiset tipat suuhuni."
"Voi, poikani, sentään!" virkkoi Warren.
Päivä avasi heille punaisen ja viheriän, kallioisen ja kaktuksia kasvavan helvetin. Aurinko paahtoi kuin liekki heidän kasvojaan. Warren tuli auringon huikaisevasta valosta niin sokeaksi, että Cameronin täytyi taluttaa häntä. Vihdoin kaatui Warren uupuneena muutaman pengermän varjoon.
Cameron lepäsi ja odotti toivottomasti katsellen kuumin ja väsynein silmin alas harjanteelta, missä hän istui. Pengermä oli rosoisen, suunnattoman porrastien yksinäinen askelma. Alhaalta näkyi synkkä, hedelmätön ja autio laakso. Tumma leveä juova, joka oli kumminkin vaaleampi harmaata ympäristöään, kiemurteli sen pohjassa. Joskus maailmassa siellä virrannut joki oli jättänyt merkin uomastaan tämän hylätyn laakson mutkaiseen pohjaan.