Liikahdus, joka kuului siltä suunnalta, missä Warren oli, kiinnitti Cameronin huomiota. Nähtävästi oli vanha kullanetsijä saanut jälleen näkönsä ja jonkun verran voimistunut, koska hän oli noussut ja alkanut kulkea pitkin jokiuomaa persikkapuun oksa kädessään. Hän ei ollut heittänyt tuota kallista puunkappaletta menemään. Cameronin mielestä oli veden etsintä tällä seudulla aivan toivotonta, sillä hän huomasi, että tämä jokiuoma oli kerran ollut kanjonina, jonka erämaan tuulet olivat täyttäneet hiekalla. Warren pysähtyi kumminkin erääseen syvään kuoppaan ja lyöden kenttäpullonsa kahtia ryhtyi hän käyttämään sen toista puolta kuin lapioa. Hän kaivoi syvän, laajan kuopan, niin laajan, että Cameron luuli jo varmasti hänen menettäneen järkensä. Cameron pyysi ystävällisesti häntä lopettamaan turhat puuhansa, koettaen lopulta pakottaakin häntä, mutta kaikki hänen vaatimuksensa olivat hyödyttömät. Warren työskenteli hitain, keskeytymättömin ja tarkoitukseen sopivin liikkein. Hän puuhasi tällä tavoin tuntikausia. Kun Cameron huomasi hiekan syvemmällä tummenevan ja kostuvan, alkoi hän lopultakin uskoa, että, niin kummalliselta kuin asia näyttikin, saattoi sieltä sittenkin löytyä vettä. Hän hyppäsi myöskin kuoppaan ja alkoi kaivaa maata kenttäpullon toisella puoliskolla. Molemmat miehet puuhasivat nyt laajentaen ja syventäen kuoppaa yhä enemmän. Hiekka muuttui kosteaksi ja sitten vetiseksi. Syvän kuopan pohjalla oli hiekka karkeajyväistä, muuttuen lopulta soraksi. Vihdoin vesi pulpahti esiin, ja sitä tuli runsaammin kuin Cameron muisti milloinkaan ennen nähneensä erämaassa. Pian täyttäisi se koko kuopan ja virtaisi reunojen yli. Cameron ei voinut muuta kuin ihmetellä tätä seikkaa. Kuivan vuodenajan loppu oli lähellä. Ehkä tämän laaksonpohjan alla virtasi joku maanalainen virta tullen tässä kohden lähelle maan pintaa. Cameron oli ennenkin kuullut sellaisista erämaan ihmeistä.
Veden löytäminen virkisti Cameronin sammumaisillaan olevia toiveita.
Mutta vain hetkeksi. Warren oli uupunut kokonaan.
"Olen mennyttä miestä. Älä vitkastele", kuiskasi hän, "Poikani, mene — mene!"
Sitten hän kaatui. Cameron veti hänet hiekkakuopasta taluttaen hänet erääseen pengermän alla olevaan varjoisaan paikkaan lepäämään. Istuessaan väsähtäneen Warrenin vieressä Cameron huomasi jokiuoman seinämissä maalattuja kuvia. Usein ennenkin oli hän löytänyt erämaasta samanlaisia maalauksia, joita olivat tehneet seudun esihistorian aikaiset ihmiset. Sitten hän totuttuun tapaansa otti vaistomaisesti erään kiven maasta ja alkoi sitä tarkastella. Sen paino kiinnitti hänen huomionsa siihen tarkemmin. Kiven väri oli omituisen musta. Hän raaputteli kiven päällimäistä mustaa kerrosta löytääkseen siitä kullan merkkejä. Hänen ympärillään oli runsaasti mustia piikiviä ja mustan rapautuneen kallion palasia, joissa näkyi kullan merkkejä.
"Warren! Katsokaa! Koettakaa! Kultaa!"
Mutta Warren ei ollut sellaisesta ennenkään välittänyt ja nyt hän sitäpaitsi oli melkein sokea.
"Mene — mene!" kuiskasi hän vain.
Cameron katseli tuon aution laakson harmaata pohjaa, ja joku hänen rinnassaan oleva salainen kannustin, joka ei ollut järjen eikä mielenliikutuksen aiheuttama, joku kuvaamaton outo tunne pakotti hänet lupaamaan.
Senjälkeen pystytti hän kivistä merkin kullanlöytöpaikalle. Sen tehtyään hän meni tiedottoman Warrenin luo. Hetket kuluivat muuttuen tunneiksi. Cameronilla oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän voi koettaa päästä pois erämaasta. Mutta tuo sama selittämätön tunne, joka oli kiristänyt häneltä tuon oudon tahdottoman lupauksen Warrenille, viivytti häntä vieläkin kaatuneen toverinsa luona. Hän huomasi kirkkaan auringon muuttuvan kullanväriseksi, sitten punaiseksi ja laskeutuvan vuorien taakse länteen. Seutu alkoi kietoutua hämärään. Sitä kesti jonkun aikaa, kunnes se muuttui pimeäksi. Taivaankansi kimalteli kohta täynnä kirkkaita tähtiä. Niin oli heillä taas edessään hiljainen, kirkas erämaan yö.
Cameron jatkoi yhä valvomistaan. Kun pitkät tunnit kuluivat, hiipi hänen olentoonsa lohduttava tunne, ettei hänen tarvitse ikuisesti karttaa unta. Kapea valo leimahti pimeän, rosoisen taivaanrannan takaa ja surullinen, onneton kuu nousi taivaalle muuttaen valkoisen yön varjojen yöksi. Täydellinen kuolonhiljaisuus otti erämaan haltuunsa mykistyttäen sen. Senjälkeen kuiskasi tuo selittämätön "joku" hänelle, että hän oli yksinään. Hänen ei olisi tarvinnut tuijottaa pimeään, vaan katsoa ainoastaan sivulleen.