Toisetkin kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Ne liehuivat valkean kuunvalon varjoissa kadoten joskus pimeään, ne pehmenivät muuttuen suloisiksi nuoren tytön kasvoiksi, joissa oli samanlaiset tummat, ahdistavat silmät kuin äidilläkin. Cameron rukoili tuota sydämessään piileskelevää nimetöntä, tuota henkeä, joka oli yhtä käsittämätön ja salaperäinen kuin elämä. Hän rukoili tuota nimetöntä oliota ulkopuolella, josta hänen ympärillään olevat kalliot ja hiekka, piikkiset kaktukset ja karkea laava ja tuo ääretön erämaa tähtimantteleineen olivat vain atoomeja. Hän rukoili siunausta tuolle naiselle ja onnea tämän pikku lapselle. Sekä äiti että tämän pieni lapsi olivat nyt lähellä hänen sydäntään. Aika- ja etäisyysrajat olivat poistuneet. Hänellä oli uskoa, horjumatonta uskoa — hän katsoi tulevaisuuteen. Menneisyyden kohtalon langat, jotka niin erottamattomasti olivat punoutuneet hänen erehdykseensä, purkautuivat hänelle kaikessa surullisuudessaan täällä yksinäisessä erämaassa.
Cameron otti sitten taskustaan pienen läkkipeltilaatikon ja avattuaan sen otti hän sieltä kokoontaitetun avioliittotodistuksen. Hänellä oli kynäkin mukanaan ja hän kirjoitti jotakin paperille käyttäen musteen asemesta verta. Kuu tarjosi hänelle kylliksi valoa, ja taitettuaan jälleen paperin kokoon pani hän sen läkkipeltilaatikkoon, jonka hän sitten kätki erään suuren kiven alle. Siellä se säilyi hyvin pölyltä, kosteudelta ja kuumuudelta pitkät ajat. Kuinka kauan olivat nuokin maalatut kuvat tuossa kuivassa kallion seinämässä pysyneet kirkkaina ja selvinä? Täällä erämaassa ei ollut teitä, ja aina tapahtui täällä selittämättömiä muutoksia. Cameron näki tämän luonnon muuttuvaisen luonteen — hiekka tulee edelleenkin jatkamaan lentoaan, uurtamistaan ja hautaamistaan, joet tulevat syventämään uomiaan ja tulvimaan, kalliot tulevat rapautumaan kuumuuden ja sateen vaikutuksesta, lumivyöryt tulevat hävittämään ja kaktuksen siemenet tulevat lentämään tuulen mukana tarttuakseen johonkin koloon ja tunkeakseen maahan janoisin juurin. Vuodet kuluisivat. Cameron oli näkevinään ne ja samoin kohtalon johtavan erästä lasta tähän autioon seutuun, josta se ehkä löytäisi rakkautta ja onnea ja isänsä haudan.
Cameron peitti toverinsa tummat, hiljaiset kasvot alenevan kuun heijastavalta valolta.
Tämä toimenpide erotti hänen ajatuksensa oleellisista asioista. Ne haihtuivat hänen mielestään lopullisesti. Epämääräisesti, uneksivasti hän näytti tutkistelevan sieluaan. Yö valkeni harmaaksi päiväksi muuttuen jälleen yöksi, joka oli yliluonnollisen synkkä. Silloin tuolta erämaan kauheasta tyhjyydestä ja kuolonhiljaisesta yksinäisyydestä hiipivät hänen eteensä rauhan henget. Majesteetillisesti ne asettuivat hänen ympärilleen järjestyen ja tutkistellen juhlallisessa asemassa ja liikkuen vaivuttaakseen hänet heidän tyyneen rauhaansa.
I.
VANHAT YSTÄVÄT.
Richard Gale huomasi, että hänen oleskelunsa lännessä oli muodostunut sellaiseksi kuin hänen harmistunut isänsä oli ennustanutkin: laiskoittelemiseksi siellä ja uneksimiseksi täällä todellisetta tarkoituksetta ja päämäärättä.
Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja ehkäpä jossakin määrin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo jonkun aikaa oli sanomalehdissä kerrottu Meksikon vallankumouksesta, sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuväen vartiotoimesta kansainvälisellä rajalla, amerikkalaisten lehmäpaimenten hurjista taisteluista vallankumouksellisten kanssa ja mieltäpöyristyttäviä kuvauksia villeistä ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan näitä huhuja uskalsi Gale epäillä niiden totuutta. Mutta koska hän Montanassa, Wyomingissa ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta ja seikkailuja, oli hän matkustanut lounaaseen Arizonan rajalle, jossa hän toivoi näkevänsä jännittävämpää elämää. Hän ei paljonkaan välittänyt, mitä tapahtui. Kuukausimäärät kestänyt hyödytön kulkeminen sellaisin toivein, että hän lopultakin saisi toimen, joka hänelle sopisi, oli taivuttanut Richardin myöntämään, että isä oli sittenkin ollut oikeassa.
Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan. Hämmästyksekseen huomasi hän, että kaupunki oli ilmeisesti merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkiviä, lörpötteleviä sombreropäisiä meksikolaisia. Hän luuli melkein olevansa aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi muutamia miehiä, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin hänkin. Hän palkkasi niistä yhden viemään hänen matkatavaroitaan hotelliin. He kulkivat leveää, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita taloja ja niissä paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat olivat meksikolaisia. Hänen oppaansa selitti hänelle, että pienempi puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen monituhantisesta asukasluvusta asui eteläpuolella katua, joka oli rajana. Lisäksi hän kertoi, että kapinalliset olivat sinä päivänä tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.
Richard Galen rahavarat olivat niin vähissä, että hänen oli pakko sivuuttaa paremmat hotellit ja pyytää opastaan ohjaamaan hänet johonkin halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli löydetty, taivuttivat silmäys lämpiössä vetelehtiviin tyhjäntoimittajiin ja mukavuuden halu Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen kävelypukuun ja kenkiin.