Jälleen yllätti hämärä matkustajat, mutta oli kumminkin vielä niin valoisaa, että Gale näki kapean penkereen laajenevan leveäksi, syväksi aukeamaksi, jossa pahkuraiset ja surkastuneet mesquite-pensaat muuttivat tumman värin harmaaksi. Blanco sol, jolla oli tarkin vainu, hirnui iloisesti ilmoittaaksensa, että vettä oli läheisyydessä. Monet hevoset vastasivat siihen ja paransivat vauhtiaan. Gale tunsi myöskin, miten kuiva ilma muuttui vähitellen suloiseksi, kylmäksi ja kosteaksi.

Yaqui kiersi erään laavassa olevan syvennyksen ja valkoisten hevosten muodostama jono seurasi häntä. Gale saapui vasta viimeiseksi ja näki erään vesilammikon vaalean loistavan pinnan kimaltelevan kauniisti hämärässä.

* * * * *

Seuraavana päivänä ei yaquin armahtamaton hevosten eteenpäin kannustaminen ollut enää niin selvästi huomattavissa. Hän ei kyllä vitkastellut, mutta hän ei kiiruhtanutkaan. Hän opasti matkuetta matalain kuonaharjanteitten välitse, jotka kätkivät ympäröivän seudun näkyvistä. Nämä harjanteet muuttuivat vihdoin mustaksi kivikovaksi tasangoksi, jonka vasemmalla puolella oli laavavyöhykkeitä ja oikealla matala kaktuksia kasvava alanko. Yaqui suuntasi nyt kulkunsa suoraan länteen. Gale luuli intiaanin opastavan heidät erään hedelmättömän, vulkaanisen ylätasangon ensimmäisen terävähampaisen rinteen juurelle, joka muodosti Sonoran erämaan läntisen puoliskon ja ulottui Kaliforniaan saakka. Matka oli hidasta eikä se väsyttänyt ratsastajia eikä hevosia. Pienet hietikot ja kuivaa ruohoa kasvavat läikät muuttivat laavan ja tasangon välisen mustahkon maan harmaankirjavaksi.

Tänä päivänä, jolloin yaquin käytös muuttui, joskaan ei hänen mielensä, tapahtui toistenkin matkueen jäsenten mielenlaadussa suuria muutoksia. Galen tuntema jonkunlainen sairaalloinen pelko hävisi, pelko, jota hän ei ollut tuntenut itsensä vuoksi, vaan Mercedeksen, Nellin, Thornen ja paimenten tähden. Jim sai entisen iloisen luonteensa takaisin ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut vartioimassa valtakunnan rajaa. Laddin vaiteliaisuus hävisi ja hänen synkkyytensä muuttui tyyneksi, huolettomaksi leikillisyydeksi. Thornessa alettiin huomata yhä enemmän jonkunlaista uhmaa. Mutta mielenkiintoisimman muutoksen huomasi Gale kumminkin tapahtuneen Mercedeksessä. Hänen eilinen raukeutensa oli ollutta ja mennyttä. Hänen jäsenensä olivat kyllä puutuneet ja niin kipeät, että hänen oli istuttava sivuittain satulassa, hänen oli annettava levähtää ja häntä oli autettava, mutta hän oli kumminkin löytänyt jonkunlaisen voima varaston eikä hänen sielullinenkaan tilansa ollut samanlainen kuin ennen. Hänen pelkonsa oli haihtunut. Gale näki hänessä tapahtuneen saman muutoksen kuin hänessä itsessäänkin muutamien päivien erämaassaolon jälkeen. Sekä hän että Mercedes ja kaikki muutkin olivat alkaneet mukautua erämaan henkeen, ja enemmänkin, sillä yaquin omituinen vaikutus oli kuin kutsu alkuperäisiin oloihin.

Kolmenkymmenen penikulman taival helposti kuljettavaa matkaa toi pakolaiset toiselle lähteelle, joka oli kuin laavan jyrkän laidan alla oleva pieni, pyöreä tasku. Sen ympärillä kasvoi hieman lyhyttä vaalennutta ruohoa hevosille, mutta siellä ei ollut ollenkaan risuja, joista olisi voitu sytyttää nuotio. Sinä iltana puhuivat miehet paljon, kyselivät ja vastailivat, punnitsivat mahdollisuuksia, epäilivät ja toivoivat vakaumuksestaan huolimatta. Mutta intiaani, joka yksin olisi voinut ilmoittaa missä he olivat, mihin he olivat matkalla ja millaiset heidän pakomahdollisuutensa olivat, säilytti tyyneytensä sanomatta mitään. Gale valvoi ilta-, Ladd keski- ja Lash aamuyön.

Päivä valkeni rusottavana ja kirkkaana, mutta kylmänä kuin jää. Kaikkien oli voimisteltava hetkinen verryttääkseen kohmettuneita käsiään ja jalkojaan. Mercedes söi aamiaisensa huopapeitteihinsä kääriytyneenä. Mutta sillä aikaa kuin kuormat kiinnitettiin hevosten selkään, käveli hän edestakaisin hieroen käsiään ja lämmittäen korviaan. Thornen silmät kääntyivät häneen alituisesti ja paimenet tarkastelivat häntä salaa. Yaqui katsoi häneen harvoin, mutta kun hän käänsi silmänsä häneen, näyttivät hänen omituiset, jäykät ja ilmeettömät kasvonsa olevan vääntymäisillään hymyyn. Mutta se ei tapahtunut kuitenkaan milloinkaan. Gale hämmästyi huomatessaan, miten usein hänen omakin katseensa kiintyi tuohon solakkaan, tummaan ja kauniiseen espanjattareen. Hän arvaili ensin, aiheuttiko tytön kauneus sen, mutta sitten hän luuli sen johtuvan jostakin muusta. Mercedes oli nainen. Hän edusti heidän joukossaan jotakin sellaista, jota kaikkien rotujen miehet olivat tuhansien vuosien kuluessa halunneet katsella ja omistaa, kunnioittaa ja turmella, ja joiden puolesta he aina olivat halunneet taistella ja kuolla.

Sen päivän matkan merkityksellisin tapaus oli, että yaqui erotti kuormista erilleen yhden huopapeitteen, repi sen palasiksi ja sitoi niillä hevosten jalat. Oltiin siis tulossa kauheille choya-kentille ja särmäisille laavavirroille. Tuntui vieläkin merkillisemmältä, ettei yaqui noussutkaan Diablon selkään. Mercedes vain sai ratsastaa ja muiden oli käveltävä.

Intiaani ohjasi kulkunsa erääseen laavavirtojen väliseen harmaaseen aukkoon. Laavakerros oli noin kolmekymmentä jalkaa paksu, mureneva ja rosoisempi kuin mikään muu aine maailmassa. Aukon päästä, jossa pari laavavirtaa yhtyi, läksi kapea halkeama nousemaan ylemmäksi. Gale huomasi sen pohjalla joskus maailmassa kuljetun tien himmeät ääriviivat. Sitä ei voitu ollenkaan huomata vierestä, vaan hänen oli katsottava kauas etäisyyteen nähdäkseen sen epäselvän uran. Yaqui talutti Diablon sille, ja nyt alkoi hidas, voimia kysyvä, vaivalloinen ja tuskallinen matka.

Kun he saapuivat tämän laavakerroksen huipulle, näki Gale laajan, aution mustanpunaisen kentän jatkuvan etäisyyteen ja murtuvan miljooniin harjanteihin, huippuihin ja uriin, kohoavan eteen- ja ylöspäin ja muodostavan hammastettuja, matalia kumpuja, kukkuloita ja huippuja, jotka ylenivät vähitellen korkeammiksi, jylhiksi jyrkänteiksi ja kauempaa himmeästi näkyviksi utuisensinisiksi vuoriksi.