Sitten ei hänellä ollut enää aikaa katsella sinne päin. Säilyttääkseen jalansijansa ja suojellakseen hevostaan oli hänen pantava kaikki tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa liikkeelle. Suunnan sai hän selville muiden hevosten jättämistä jäljistä ja hänen oli vain seurattava niitä. Mutta ei mikään olisi voinut olla vaikeampaa. Laavan rapautunut pinta oli samalla kertaa sekä mitä rosoisinta, kovinta, ilkeintä, julminta että petollisinta maata kuljettavaksi.
Se oli yleensä haurasta, vaikka siinä olikin niin kovia ja teräviä kohtia kuin veitsen terä, rosoista ja karheaa, mutta kumminkin joskus niin liukasta kuin jää. Jos siinä oli jalankaan levyinen tasainen kohta, murtui se kumminkin heti hevosen kavioiden alla, lukuunottamatta sitä, että se muutenkin oli uurteista, kuoppaista, kivistä, harjuista ja kuhmuista tasankoa, joka muistutti suunnatonta ja suurenmoista tiiltä. Se oli aikoinaan ollut kiehuva, poreileva ja räiskyvä sula piikivivirta, joka kovettuessaan oli muodostanut pinnalleen miljoonia teräviä särmiä. Väriltään oli se synkän-, tumman- ja vihaisenpunainen, jota ei voitu verrata mihinkään muuhun punaiseen ja joka pani silmät verestämään. Miljoonat pienet syvänteet katosivat syviin kuiluihin ja reikiin, joiden pohjat olivat niin louhikkoiset ja kiviset, ettei niitä voitu verrata mihinkään.
Pakolaisten matka edistyi hitaasti. He kulkivat varovaisesti ja kaarrellen sinne tänne tien monien mutkien mukaan kiiveten syvänteiden, joita ei voitu karttaa, reunoille ja laskeutuen taasen niihin ja kiertäen alituisesti eteensattuvia kuoppia. Heidän matkansa oli niin takaisin päin kaartuvaa, etteivät he keskipäivän tienoissa olleet nähtävästi päässeet kuin vähän matkaa laavarinnettä ylöspäin.
Jos kulkeminen oli vaivalloista heille, oli se vielä vaivalloisempaa hevosille. Blanco diablo ei välittänyt enää yaquinkaan kehoituksista. Se vikuroi, hyppi, puri ja potki. Yaquin oli vedettävä ja lyötävä sitä saadakseen sen kulkemaan pahimpien paikkojen poikki. Mercedeksen hevonen oli usein heittää hänet satulasta ja hänet oli lopulta nostettava Blanco solin selkään. Mutta valkoinen juoksija korskui silloin vastustavasti ja taivutti vasta sitten kuin se kuuli Galen ankaran käskyn jalon kaulansa etsiäkseen laavasta jalansijoja, jotka eivät pettäneet.
Vaikka laava aiheuttikin Galelle työtä, vaivoja ja tuskia, vihasi hän kumminkin enemmän choyaa. Kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä mukaa lisäytyivät nämäkin kasvit ja tulivat suuremmiksi. Laavan pinnalla oli kaikkialla pieniä pyöreitä läikkiä, jotka kimaltelivat kuin kuurainen maa. Ja jokaisen tiellä ja sen vieressä kasvavan choyan alla oli noita pudonneita pahkuroita, jotka olivat kuin piikkisiä pieniä kuuraisia männyn käpyjä. Oli melkein mahdotonta olla aina varuillaan niiden suhteen, ja kun Gale astui jonkun päälle, tunkeutuivat sen teräskovat piikit useimmiten nahan läpi lihaan. Hän uskoi jo melkein tosiksi kuulemansa erämaan matkustajien puheet, että choya on elävä, joka hyökkää pelkäämättä miesten ja hevosten kimppuun. Varmaa kumminkin oli, että silloin kun hän sivuutti jonkun kiinnittämättä huomiotaan siihen väistääkseen sen, lävisti se hänen säärystimensä ja pysähdytti terävillä piikeillään hänet siihen paikkaan. Sen aiheuttama tuska oli melkein sietämätön, sillä sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun. Se poltti, pisti, kirveli ja tuntui melkein jäädyttävän loukkautuneen jäsenen, tehden sen aivan käyttökelvottomaksi vähäksi ajaksi. Hän puri kieltään voidakseen olla huutamatta, hiki valui hänestä virtanaan ja hän tuli aivan kuin sairaaksi.
Mutta äärettömästi paljon tuskallisemmat olivat choyat hevosille kuin ihmisille. Tuon myrkyllisen kaktuksen väkäisten piikkien pistoksia ei Blanco solkaan voinut sietää. Monta kertaa tänä päivänä, ennenkuin se rupesi kuljettamaan Mercedestä, oli se korskahdellut hurjasti ja seisonut sitten vapisten kunnes Gale oli poiminut katkenneet piikit pois sen jäntevistä jaloista. Mutta sitten kuin Mercedes oli nostettu sen selkään, koetti Gale varoa tarkasti, etteivät piikit pistäneet sitä.
Iltapäivä kului, kuten aamupäiväkin, loppumattomassa kiertelemisessä, kaartelemisessa ja kiipeilemisessä tuota vaikeata tietä pitkin. Gale näki monta lähdettä, joista useimmat olivat kuivuneet, mutta muutamat sisälsivät vielä vettä, joka oli kokoutunut niihin sadeajan kuluessa. Pieniä, rumia ja pahkuraisia pensaita, joita ei juuri voitu uskoa mesquiteiksi, kasvoi niiden kuoppien läheisyydessä. Muutamissa paikoissa oli vielä niiden lisäksi surkastuneita piikkisiä päärynäpuitakin. Ruohoa ei kumminkaan kasvanut missään, sillä tuossa kovassa maassa eivät menestyneet muut kukat kuin choyat.
Oli jo pimeä, kun matkustajat laskeutuivat satuloista muutaman esiin pistävän laavakielekkeen alla olevan lähteen luona. Päivä oli todellakin ollut rasittava. Hevoset joivat kyllikseen ja seisoivat sitten kärsivällisesti riippuvin päin. Nälkä ja jano tyydytettiin, ja lämmin nuotio ilahdutti väsyneitä ja helläjalkaisia pakolaisia. Yaqui sanoi: "Nukkukaa!" ja niin kului sekin yö.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun he olivat kulkeneet noin kymmenen penikulmaa loivasti ylenevää laavarinnettä eteenpäin, kiintyi Galen huomio hetkeksi muualle kuin tiehen, josta hän oli tarkkaavaisesti hakenut vähemmän kuoppaisia paikkoja.