"Dick, miksi katselee yaqui taakseen?" kysyi Mercedes.
"Katseleeko hän?" kysyi Gale hämmästyneenä takaisin.
"Aina hetken kuluttua", vastasi Mercedes.
Gale oli matkueen viimeinen, sillä hän halusi Mercedeksen vuoksi käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tallattua tietä. Yaqui talutti Diabloa ja kiersi juuri erästä halkeamaa. Hänen päänsä oli kumarruksissa, kun hän käveli hitaasti ja pysähdellen laavalla. Gale kääntyi katsomaan taakseen ensimmäisen kerran moneen päivään. Erämaan mahtava alempaa siintävä syvennys oli täynnä leveitä punaisia, viheriöitä ja harmaita juovia, jotka ulottuivat taivaanrannalla näkyviin purppuraisiin huippuihin asti. Se oli niin autio ja mahtava, ettei sen pieniä erikoisuuksia voitu erottaa. Hän uskoi tietysti Rojaksen ajavan heitä takaa, mutta hänestä tuntui mielettömältä hakea roistoa tuolta kaaoksesta.
Yaqui jatkoi kulkuaan ja Gale kiinnitti usein huomionsa työstään häneen. Äkkiä näki hän intiaanin pysähtyvän, kääntyvän ja katsovan taakseen. Ladd teki samoin, sitten Jim ja viimeiseksi Thorne. Galekaan ei voinut vastustaa haluaan. Sitten hän usein antoi Blanco solin levätä ja katsoi taakseen sillä aikaa. Hänellä oli kyllä kaukoputki mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä.
"Rojas ajaa kai meitä takaa", sanoi Mercedes.
Gale katsoi häneen hämmästyneenä. Hänen äänensä sointu oli ollut epämääräinen. Jos siinä oli ollut pelkoa, ei hän ollut sitä kumminkaan huomannut. Mercedes katsoi taakseen värikkäälle rinteelle, ja jokin hänessä, ehkä tuo hänen kauniitten silmiensä haukkamainen, kiinteä katse, muistutti yaquia.
Seuraavan tunnin kuluessa katsoi intiaani monta kertaa taakseen ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Oli keskipäivä, aurinko paistoi kuumasti ja laava säteili lämpöä, kun yaqui pysähtyi lepäämään. Eristetty, suojainen paikka sijaitsi muutaman laavakielekkeen juurella, joka sen muodosta päättäen oli kuin joku kallioniemi. Hevoset kokoutuivat yhteen joukkoon riippuvin päin. Paimenet aikoivat juuri irroittaa satulat ja kuormat niiden selästä, kun yaqui kielsi heitä sitä tekemästä.
Hän kiinnitti liikkumattomat, säteilevät silmänsä loivasti alenevaan rinteeseen, mutta ei näyttänyt katsovan kauaksi.
Äkkiä hän päästi tuon omituisen huutonsa, jota Gale luuli tahdottomaksi tahi jonkunlaiseksi hänen heimonsa erikoiseksi tunteitten ilmaisuksi. Sitä ei voitu ymmärtää, mutta ei kukaan olisi voinut epäillä sen mahtia. Hän viittasi laavarinteelle, viittasi sormellaan, käsivarrellaan, niskallaan ja päällään — hänen koko ruumiinsa oli kääntynyt vaistomaisesti samaan suuntaan. Hänen koko olemuksensa näytti ensin jännittyneen ja sitten jäätyneen. Hänen asentoaan ei olisi voitu ymmärtää väärin, vaikka hänen kasvojensa ilme ei ollutkaan muuttunut. Gale ei ollutkaan huomannut intiaanin pronssinväristen kasvojen menettävän tyyneyttään. Niissä olivat hänen jalkainsa alla olevan laavan väri, kovuus ja ominaisuudet.