Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.
Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat. Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.
Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia. Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta, että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.
Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä, joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta, ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili, juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.
Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.
Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon amerikkalaisiakin — kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä, lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian, että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.
Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.
"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."
Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen. Nell laskeutui keveästi satulasta.
Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan raivoissaan.