"Kyllä, isä."
"Nell, kerro se kumminkin hänelle, niin silloinhan se on tehty", sanoi rouva Belding tyynesti.
"Lupasit minulle kerran, isä, ettet lähde ammuskelemaan tuonne kylälle, etkö luvannutkin?"
"Kyllä, muistan sen nyt", vastasi Belding vastaamatta kumminkaan tyttärensä hymyyn.
"Uudistatko lupauksesi", kysyi Nell kevyesti veitikkamaisin silmin, jotka eivät kumminkaan enää olleet niin leikilliset ja kujeilunhaluiset kuin ennen. Tytön huulet vapisivat eivätkä posket olleet enää niin pyöreät.
"Uudistan", vastasi Belding, ja hän tiesi, miten hänen äänensä oli hieman paksu.
"Ellet olisi niin sokea, hyvä isä, olisit jo aikoja sitten huomannut, miten herra Radford Chase on ahdistellut minua. Alussa tuntui se vain kiusalliselta enkä senvuoksi halunnut lisätä huoliasi, mutta näiden parin viikon kuluessa, kun olet ollut matkoilla, on se ollut enemmän kuin kiusallista. Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin huitaisin häntä piiskallani, on hän koettanut kaikin mahdollisin keinoin tavata minua. Hän on ollut minua vastassa minne ikinä vain olen mennytkin. Hän on kirjoitellut minulle niin paljon kirjeitä, etten ole jaksanut lähettää niitä kaikkia takaisinkaan.
"Kun poistuit kotoa matkoillesi, en luule hänen tulleen rohkeammaksikaan, mutta hänellä oli kumminkin paremmat tilaisuudet, sillä en voinut olla huoneessanikaan aina. Minun oli pakko toimittaa äidin asioita, käydä sairaiden luona, opettaa pyhäkoulussa ja sitten oli minulla lukemattomia muitakin hommia. Herra Chase väijyi minua joka kerta, kun poistuin kotoa. Jos hän vielä työskentelee, niin en tiedä milloin, ellei sillä aikaa kuin nukun. Hän seurasi minua, kunnes huomasin, että minun oli viisainta sallia hänen kävellä rinnallani ja puhua itsensä pyörryksiin. Hän sanoo rakastavansa minua ja tahtoo mennä kanssani naimisiin. Kerroin hänelle rakastavani toista ja meneväni pian naimisiin. Hän sanoi, ettei se merkitse mitään, jolloin sanoin häntä tyhmeliiniksi.
"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää. Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies, jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla, ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.
"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt, millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."