Sitten tuli yaquin vuoro. Luoti oli lävistänyt tämän olkapään. Galesta näytti haava vaaralliselta, mutta intiaani sanoi sitä kirpunpuremaksi. Hän salli kuitenkin Galen sitoa sen ja totteli saatuaan käskyn maata hiljaa tulen vieressä huopapeitteeseensä kääriytyneenä.
Gale rupesi vahtimaan. Hän oli vieläkin niin tyyni, että häntä itseäänkin ihmetytti, ja väsymyskin oli kokonaan haihtunut. Estääkseen tulta sammumasta heitti hän siihen silloin tällöin risuja istuessaan sen vieressä tahi kävellessään edestakaisin penkereellä. Joskus hän seisahtui katsomaan noita viittä nukkujaa arvaillen, herääkö pari heistä enää milloinkaan elämään.
Aika oli kulunut pian, mutta sitten kuin nopean toiminnan hetket olivat ohi, muuttuivat tunnit vähitellen tavallisen pituisiksi. Yö jatkui, ilma kylmeni, tähdet kirkastuivat, taivas tuli sinisemmäksi ja jos nyt sellainen oli mahdollista, muuttui hiljaisuuskin painostavammaksi. Nuotio sammui ja risujen puutteessa ei Gale voinut sitä enää sytyttää. Hän kulki vain edestakaisin lyhyttä väliä tuntien sitä enemmän kylmää ja kosteutta, kuta lähemmäksi aamu tuli. Pimeys muuttui niin synkäksi, ettei hän voinut nähdä nukkujain kalpeita kasvoja. Hän pelkäsi harmaata sarastusta ja päivän valkenemista. Laavan pinnalla oleva musta verho muuttui vähitellen vaaleammaksi, sitten harmaaksi ja lopulta kirkastui aamu nopeasti.
Hetki oli siis koittanut, jolloin Dick Galen oli aloitettava vaikea työnsä. Oli luonnollista, että hän epäröi hieman alussa, ja luonnollista oli sekin, että hän mennessään katsomaan rauhallisia nukkujia teki sen kuin jonkun ankaran ja peräänantamattoman voiman pakotuksesta. Yaqui liikahti, nousi, haukotteli ja vaikka hän ei hymyillytkään Galelle, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa kuitenkin hieman. Hänen kätensä riippui ja näytti kankealta, mutta muuten hän tuntui olevan entisellään. Mercedes nukkui raskaasti. Thornella oli niin kova kuume, että hän alkoi näyttää hyvin rauhattomalta, ja Laddissa ei näyttänyt olevan henkeä juuri ollenkaan. Jim Lash nukkui niinkuin ei haava olisi häntä suurestikaan vaivannut.
Gale lopetti tutkimisensa tuntematta mieltään hyvinkään järkytetyksi. Niin kauan kuin Thorne ja Ladd vielä elivät, oli toivoakin. Sitten hän mietti hetkisen ja hänen päätöksensä oli heti valmis.
Hän herätti Mercedeksen. Kuinka ihmeellinen, toivova ja kaunis olikaan hänen avautuvien silmiensä ensimmäinen katse! Sitten muuttui se hyvin huolestuneeksi ja hän nousi nopeasti.
"Mercedes, tulkaa. Oletteko terve? Laddy elää vielä eikä Thornekaan ole hyvin huono. Mutta minulla on teille työtä ja teidän on autettava minua."
Mercedes kumartui Thornen puoleen tunnustellen käsillään tämän kuumia kasvoja. Sitten hän nousi osoittaen olevansa sellainen nainen, jollaiseksi Gale oli hädän arvellutkin hänet muuttavan.
Dick nosti Laddin selkäänsä niin varovaisesti kuin suinkin.
"Mercedes, ottakaa niin paljon tavaroita kuin voitte kantaa ja seuratkaa minua." Viitattuaan sitten yaquille, että tämä jäisi sinne, alkoi hän laskeutua mäkeä kantaen Laddia selässään.