Tämän odotusajan kuluessa työskenteli vain yaqui. Hän kuljeskeli laavarinteillä, ja joka kerta palatessaan sieltä toi hän mukanaan pyssyjä, hattuja, kenkiä tahi jotakin muuta kaatuneille rosvoille kuuluvaa. Koska hän ei kumminkaan milloinkaan tuonut satulaa eikä suitsia, päättelivät paimenet siitä, että Rojaksen hevoset olivat jo aikoja sitten palanneet takaisin. Millaisen arvailun ja hämmästyksen ne aiheuttaisivatkaan Forlorn Riverissä, jos ne vain sinne menisivät.
Kuta enemmän Ladd parani, sitä kiihkeämmin halusi hän joka päivä kuulla erään kertomuksen, nimittäin sen, jota hän ei ollut nähnyt — Rojaksen ahdistamisen ja lopullisen turmion. Paimen kiintyi tuohon asiaan aivan sairaalloisesti. Hän oikein hekumoi siitä ja kiusasi Mercedestä. Jonkunlainen vakava kauhistuttava iloisuus tukahdutti hänen ystävällisyytensä ja miettiväisyytensä, jotka olivat ennen olleet niin luonteenomaisia hänelle. Mutta ilahduttaakseen häntä kiusasi Mercedes sieluaan kertomalla hänelle, millaiselta hänestä oli tuntunut silloin kun Rojas ajoi hänet pengermälle, kun hän ampui roistoa ja juoksi reunalle heittäytyäkseen syvyyteen, kun rosvo sai hänet kiinni, ja miten hän melkein sokaistuin silmin näki säälimättömän yaquin tarttuvan rosvoon. Ladd ruokki julmaa ikäväänsä Thornen merkityksellisillä muistoilla ja Galen silmien ja korvien milloinkaan unhottumattomilla terävillä ja selvillä huomioilla. Jim Lash ei väsynyt milloinkaan kertomasta hänelle, miten hän oli katsellut ja kuunnellut tuota tapausta, ja joka kerta kun hän kertoi, lisäsi hän siihen jotakin järkyttävää ja julmaa. Jim koetti niin tyydyttää toverinsa vaatimuksia, mutta Ladd koetti kumminkin iltaisin leirivalkean palaessa saada yaquiakin puhumaan. Mutta siihen ei intiaani kumminkaan milloinkaan suostunut. Hänen salaperäiset silmänsä ja hänen kasvojensa ankara ilme pysyivät samanlaisina.
Odotuspäivistä muodostui vähitellen viikkoja. Ladd parani hyvin hitaasti. Vihdoin voi hän kumminkin kävellä, ja heti kun hän huomasi sen, halusi hän päästä hevosen selkään, sillä hän ei sanonut haluavansa viivyttää enää matkaa Forlorn Riveriin.
Leirissä iloittiin ja suunnitelmia laadittiin innokkaasti. Yaqui sattui olemaan jossakin poissa. Kun hän palasi, ilmoittivat paimenet olevansa nyt valmiit lähtemään takaisin laavan ja kaktuksien yli. Mutta yaqui pudisti päätään, jolloin he selittivät uudelleen tarkoituksensa.
"Ei!" vastasi intiaani, ja hänen syvä ja kaikuva äänensä rikkoi laakson hiljaisuuden. Sitten hän selitti lyhyesti, miksi sellainen oli mahdotonta. He olivat odottaneet liian kauan. Tien varrella olevat pienemmät lähteet olivat jo kuivuneet ja kesä oli kuumimmillaan. Tuolla polttavassa erämaassa odotti heitä vain kuolema, kun täällä sitävastoin oli vettä, ruohoa, risuja ja varjoa auringon säteiltä. Vuoristossa oli sitäpaitsi lampaita ruoaksi. Vesi tulee kyllä riittämään, ellei kesästä muodostu tuollaista meksikolaisten ano secoa [= kuivuuden jälkeen].
"Odottakaa sadetta!" lopetti intiaani puhuen nyt käskevämmin kuin milloinkaan ennen. "Ellei rupea satamaan —" hän kohotti puhuvasti oikean kätensä.
XVI.
VUORISTOLAMPAITA.
Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava. Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen. Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta, ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan erämaassa.
Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.