Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä voitu enää ampua.
Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia, vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille, myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli, huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä, sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää hurjan luontonsa valloilleen. — Uskollinen yaqui seurasi häntä joka paikkaan kuin varjo.
Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.
Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton, ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa toivottomuutta.
Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden hallitsija, koska hänellä oli sielu.
Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin rinteitä tottunein silmin.
Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia ja choyain peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti. Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan choyat pysähdyttivät Dick Galen.
Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus niin, että hän törmäsi johonkin choyaan, tahi kun nuo omituiset, kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli, sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka, kunnes yaqui kiskoi ne pois.
Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus — mitä arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin opittava käyttämään käsiään.
Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon, johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä, huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein ja choyain piikkejä täynnä olevin saappain.