Ollessaan kukkulalla näkivät he yaquin ratsastavan mesquite-pensaikon läpi joen törmälle ja sitten kaktuksien sekaan. Hänen hevosensa kuvastui selvästi tuota viheriää ja valkoista taustaa vasten ja hän itsekin oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä. Punainen aurinko paistoi kullanväriseltä taivaalta. Vihdoin ratsasti yaqui eräälle harjanteelle ja näkyi selvästi erämaan taivaan kullanväristä taustaa vasten muodostaen villin, yksinäisen ja kauniin kuvan. Sitten hän katosi.
Gale tunsi äkkiä suureksi hämmästyksekseen olevansa iloinen. Yaqui oli palannut omille mailleen — suurille lakeuksille, autiuteen ja yksinäisyyteen — teille, joita hän lapsuudessaan oli kulkenut ja joilla nyt hänen kansansa haamut ja hänen jumalansa liikkuivat. Gale totesi, että hän yaquissa oli oppinut tuntemaan erämaan luonteen, ja tunsi, että tuo luonne oli vaatinut hänestäkin omakseen kaiken villin ja alkuperäisen.
Kyyneleet kimaltelivat Mercedeksen kauniissa, tummissa silmissä, mutta Thorne suuteli ne pois — suuteli hehkun niihin takaisin ja punan poskille.
Tämä teko palautti Galenkin entisen mielentilan, nykyisyyden huumaavan ilon, ja hän katsoi Nellin suloisiin kasvoihin. Erämaa levisi tuolla, tuo ihmeellinen, kehittävä, jalostava, kaunis ja kauhistuttava erämaa, joka ei kumminkaan ollut hänelle sama kuin intiaanille. Nellin värisevän palaavan hymyn valossa haihtui sen omituinen, syvä ja puristava varjo kokonaan ja menetti otteensa ikuisiksi ajoiksi. Dick kumartui niin lähelle vaimoaan kuin suinkin kuiskaten:
"Lluvia d'oro — Kullannäyttäjä."