"Samalla kun karkasin Rojaksen kimppuun, ampui pari paimenta lamput säpäleiksi. Eräs meksikolainen, joka paljasti puukon haavoittaakseen minua, haavoittui luullakseni. Sitten kuin lamput olivat sammuneet, alkoivat rosvot otaksuttavasti ampua."
"Vai hyökkäsit sinä Rojaksen kimppuun", lausui Thorne tullen likemmäksi Galea. Hänen äänensä värisi riemusta ja sellaisesta ilosta, ettei se kaivannut vahvistusta. "Mitä sinä teit hänelle?."
"Potkaisin hänet aluksi pois kentältä, kävin häneen sitten käsiksi ja lähetin hänet vauhdikkaasti suoraan maaliin", vastasi Dick puhuen Thornelle niin tutuin jalkapallotermein.
Thorne kumartui lähemmäksi Galea. Hänen hienopiirteiset kasvonsa liekehtivät villiä riemua tähtien valossa. "Kerro minulle suoraan kaikki" lausui hän värisevin äänin.
Silloin aavisti Gale hieman noita kärsimyksiä, joita Thorne oli saanut kestää — hieman tuota rakastajan kuumaa, hurjaa ja kostonhimoista intohimoa, joka vaati kuulla suoran totuuden.
Se tyynnytti Dickin keveää mieltä, ja hän oli juuri aikeissa jatkaa kuvaustaan Thornelle, kun äkkiä Mercedes astui hänen eteensä, kosketti hänen kättään ja katsoi häntä kasvoihin ihmeellisin silmin. Hän ajatteli, ettei hän aivan pian unhota niiden kauneutta eikä haihtuneen tuskan niihin jättämää varjoa ja niissä näkyvää toivon sarastusta.
"Rakas neiti", sanoin Gale hieman värisevin äänin, "Rojas ei enää aja teitä takaa tänä iltana eikä vielä monena muunakaan iltana."
Mercedes näytti värisevän riemusta ja tieto Rojaksen kohtalosta saattoi hänet aivan haltioihinsa. Hän painoi Galen vahvan käden aaltoilevaa rintaansa vasten. Gale tunsi hänen sydämensä nopean sykinnän.
"Herra! Herra Dick!" hän huudahti, mutta siihen hänen puheensa katkesikin. Hänen käsivartensa kohosivat ja nopeasti kuin salama nosti hän kasvonsa suudellen Galea. Sitten hän kääntyi ja vaipui nyyhkyttäen Thornen syliin.
Syntyi vaitiolo, jonka vain Mercedeksen nyyhkytykset keskeyttivät. Gale käveli muutamia askelia syrjään. Jollei hän juuri ollut huumaantunut, oli hän varmasti järkytetty. Mercedeksen huulten outo suloinen tulisuus syöpyi hänen mieleensä. Hetken kiihoituksen vielä polttaessa hänen suoniaan kuvitteli hän olevansa mustasukkainen Thornelle. Mutta se haihtui kumminkin heti. Se johtui vain siitä, että hän oli ollut kovasti järkytetty — oli katsellut syvyyksiin viime tunnin kuluessa — oli tullut tietoiseksi heräävästä hengestä, joka tähän asti oli uinunut hänen sisimmässään. Hänen mieleensä ei jäänyt nyt muuta kuin ilon loistava hehku siitä, että hän oli voinut auttaa Thornea. Ja Mercedeksen osoittaman helpotuksen ja kiitollisuuden kiihkeyden mukaan arvosteli hän tytön tuntemaa pelkoa ja uhkaavaa kovaa kohtaloa, josta hän oli tytön pelastanut.