Belding selitti, että tämän erämaan seudun hedelmällisyys johtui muutamista lähteistä ja Rio Forlornin padotusta vedestä. Ennen hänen tuloaan oli keitaassa asustanut eräs papago-intiaaniheimo ja muutamia työläisperheitä. Tämä kosteikko sijaitsi noin penikulman levyisessä laaksossa, jota jatkui viettävästi lounaaseen päin noin kymmenen penikulmaa. Joki pysyi kuivana suurimman osan vuodesta, mutta tulvan aikana koottiin niin paljon vettä, että se riitti puutarhojen ja apilaniittyjen kastelemiseen.
"Olen löytänyt alueeltani erään aina toimivan lähteen", sanoi Belding. "Sen vesi on kirkasta ja makeaa. Ymmärrätte kai, mitä se merkitsee erämaassa? Rakastan tätä kosteikkoa. Kuta kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän sitä rakastan. Etelä-Arizonassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jota voidaan verrata tähän laaksoon, kun otetaan huomioon vedensaanti, heinänkasvu ja metsä. Tämä on luonnonihana ja terveellinen, yksinäinen ja hylätty tosin, erittäinkin naisten, kuten vaimoni ja Nellin mielestä, mutta minä rakastan tätä… Ja näin meidän kesken, pojat, olen huomannut täällä jotakin muutakin. Purojen pohjilla on kultahiekkaa ja vuoristossa kivennäisaineita. Kunpa minulla vain olisi tarpeeksi vettä! Tämä pieni kylä on alinomaan kasvanut sen jälkeen kuin me siirryimme tänne. Niin, Casita ei todellisuudessa merkitse mitään tähän laaksoon verrattuna. Pian rakentaa luultavasti Southern Pacific syrjäradan tänne. Täällä on suunnattomia mahdollisuuksia ja toivon, että te, pojat, yhdytte minuun ja valitsette maapalstat itsellenne. Toivon vain, että tämä vallankumoussota loppuu pian… Niin, tässä ovat karja-aitaukseni ja apilakenttäni. Gale, katsokaahan tuota hevoslaumaa."
Belding lausui tämän viimeisen huomautuksensa juuri silloin, kun hän ohjasi toverinsa varjoisasta puistosta aukeamalle. Gale näki tiilistä rakennetun vajan ja suuren mesquite-pensaan oksista omituisesti kyhätyn aidatun karsinan sekä niiden takana laajoja, tasaisia, tummanvihreätä kenttiä ja laitumella käyskenteleviä kauniita hevosia. Siellä oli valkoisia ja mustia, raudikkoja ja harmaita. Ihaillessaan niitä koetti Gale muistella, oliko hän milloinkaan elämässään nähnyt noin jalomuotoisia eläimiä, mutta hänen oli myönnettävä, ettei noille voineet vetää vertoja muut kuin arabialaiset hevoset.
"Jokainen karjanomistaja rakastaa hevosiaan", sanoi Belding. "Ollessani
Panhandlessa oli minulla silloinkin muutamia jalorotuisia. Mutta nämä
ovat meksikolaisia. Ostin ne Durangosta, missä ne on jalostettu.
Meksikolaiset hevoset ovat varmasti maailman parhaimmat."
"Nyt ymmärränkin, miksi et nuku öisin", sanoi Laddy venytellen. "Näen erään meksikolaisen tuolla — ei, hänhän onkin intiaani."
"Vain minun papagolainen paimeneni. Hevosiani paimennetaan nykyään sekä päivisin että öisin. Jumalani, miten minua harmittaisi, jos Rojas tahi Salazar tahi jotkut muut vallankumoukselliset roistot löytäisivät hevoseni! Gale, osaatteko ratsastaa?"
Dick vastasi vaatimattomasti omaavansa sellaisen ratsutaidon kuin idässä vaadittiin.
"Teidän ei tarvitse ollakaan mikään puolihevonen voidaksenne ratsastaa noilla, mutta tuolla toisella kentällä on minulla muutamia kovasuisia ponyja, joiden selkään haluaisin teidän hyppäävän saadakseni hieman hauskaa. Siellä on muudan sellainenkin, ettei Laddykaan pysty sillä ratsastamaan. Lyön vaikka vetoa!"
"Mitä? Paljonko lyömme vetoa?" kysyi Laddy heti.
Kellon kilinä, joka Beldingin sanojen mukaan oli päivälliskutsu, käännytti miehet takaisin taloon. Katsoessaan sinnepäin näki Gale tummien ja synkkien harjanteiden kohoavan kosteikon laidasta ja muuttuvan vähitellen paljaiksi mustiksi vuoriksi. Hän oli kuullut Beldingin sanovan niitä "Nimettömiksi vuoriksi", nimitys, joka jollakin tavoin soveltuikin noille korkeille, salaperäisille ja synkille vuorenhuipuille.