Mutta tuo Nellin omituinen ja puhuva katse jäi ahdistamaan ja kiduttamaan Galea. Se oli sanomattoman suloinen ja synnytti ajatuksia, joilla hän ei uskonut olevan mitään tukea todellisuudessa. Jokin hänen sisimmässään tanssi paljaasta ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kaipaavaa epäilystä ja vakavuutta, jota hän ei itsekään voinut ymmärtää. Hän totesi, että tuoksi lyhyeksi hetkeksi, jolloin heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, oli tytön arkuus haihtunut. Naisen tutkiva katse oli tunkeutunut hänen lävitseen.
Lopun päivästä tyytyi Gale lepäilemään tyytyväisenä vuoteellaan ajatellen ja uneksien, väliin taas uinahdellen ja katsellen valoja, jotka tavantakaa muuttuivat vuorten huipuilla, ja nauttien lämpimästä, tuoksuvasta, häneen puhaltavasta erämaan tuulesta. Hän näytti menettäneen kykynsä arvioida aikaa. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut jo sangen pitkä, hänelle niin vaiherikas aika, kun hän oli kohdannut Thornen. Hän katseli asioita tunteittensa valossa, välittämättä järkisyistään. Hänen entinen uteliaisuutensa palasi jälleen. Rakastiko hän Nelliä? Oliko hän kiintynyt tyttöön vain hetkellisesti? Hyödyttikö kiusata aivojaan tällaisilla ajatuksilla? Hän ei halunnut vastata, vaan rupesi harkitusti haaveilemaan tytön suloisista kasvoista ja tuosta viimeisestä tummansinisten silmien katseesta.
Seuraavana päivänä luuli hän jo olevansa niin terve, että hän otaksui voivansa poistua huoneestaan, mutta rouva Belding ei sallinut hänen vielä täyttää aiettaan. Hän oli ystävällinen, hellä, äidillinen ja tuli aina hetken kuluttua katsomaan, puuttuiko häneltä jotakin. Tämä hänen huomaavaisuutensa oli vilpitöntä eikä lainkaan pingoitettua, mutta Gale huomasi kumminkin, että ystävällisyys, joka oli niin ominaista perheen muille jäsenille, ei ollut samanlaista hänen puoleltaan. Galesta tuntui, että rouva Belding tunsi häntä kohtaan hieman vastenmielisyyttä. Se hämmästytti ja pahoitti hänen mielensä. Hän ei ollut juuri milloinkaan menestynyt tyttöjen ja nuorten rouvien parissa, mutta heidän äitinsä ja vanhemmat ihmiset olivat pitäneet hänestä tavallisesti paljon. Ja vaikka rouva Beldingin tukka olikin jo lumivalkea, ei hän Galen silmissä näyttänyt ollenkaan vanhalta. Hän kuvitteli mielessään, että saattaa tulla aika, jolloin olisi varsin toivottavaa, että rouva Belding joka päiväisestä ystävällisestä myötätunnostaan huolimatta pitäisi hänestä muutenkin. Niin hän ajatteli ja harkitsi, kuinka hän voisi voittaa täydellisesti rouvan puolelleen, sillä Dick huomasi hyvin pian, että hän piti paljon rouva Beldingistä. Hänen kasvonsa, paitsi silloin kun hän hymyili, olivat miettivät ja surulliset, ollen kumminkin samalla tarmokkaat, ankarat ja jalomuotoiset, lyhyesti sanoen, kasvot, jotka panivat ihmisen ajattelemaan. Kuin kummitteleva varjo tahi onnellisempien vuosien harhakuva oli niissä vielä jäljellä Nellin kasvojen sulous ja äärettömästi enemmän kauneutta kuin tyttö oli saanut periäkään. Dick uskoi, että rouva Beldingin ystävyyttä ja äidillistä rakkautta kannatti tavoitella kaikin voimin muistakin kuin itsekkäistä syistä, mutta hän tunsi samalla, että noiden molempien saavuttaminen ei olisi mikään helppo tehtävä. Usein tunsi hän tämän syvän ja läpitunkevan katseen kohdistuvan häneen, ja vaikka se ei tosin ollenkaan hämmästyttänyt häntä, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaisia häpeällisiä menneisyyden eikä nykyisyyden salaisuuksia, osoitti se hänelle kumminkin, kuinka hyödytöntä olisi salata jotakin häneltä. Luonnollisesti hän alussa koetti salata kiintymystään tyttöön, mutta sitten hän päätti esiintyä rehellisesti ja peittelemättä ja sitten joko voittaa tahi hävitä. Ja enemmänkin, jos rouva Belding alkaisi kysellä jotakin hänen kodistaan, vanhemmistaan tahi muista sukulaissuhteistaan, ei hän halunnut karttaa suoria ja rehellisiä vastauksia.
Iltapäivällä Gale kuuli hevosten askelten töminää ja Beldingin sydämellisen äänen. Äkkiä astuikin karjanomistaja sisälle pudistellen harmaata tomua olkapäiltään ja heilutellen kirjettä kädessään.
"Hyvää iltaa, Dick! Minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia!" sanoi hän pistäen kirjeen Dickin kouraan. "Löysin ystävänne Thornen suuremmitta vaikeuksitta. Hän näytti siltä kuin hän olisi ollut viikonpäivät juovuksissa. Luulin jo, että hän saa kohtauksen. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt kenenkään niin riemastuvan. Hän oli ollut jo varma, että te ja Mercedes olitte eksyneet erämaahan. Hän kirjoitti pari kirjettä mukaani. Älkää käsittäkö minua väärin, vaikka äsken hieman kujeilinkin Mercedeksen kanssa. Kiusasin häntä hieman antamatta hänelle kirjettä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen silmänsä! Jos vielä joskus elämässänne näette erämaan kirjavan haukan iskevän kyntensä viiriäisen niskaan, niin silloin käsitätte, miten Mercedes hyökkäsi kirjettä ottamaan. Niin, Casita on kuin helvetti näihin aikoihin. Koetin saada matkatavaranne mukaani, mutta luullakseni tein siinä tyhmästi. Saamme pian odottaa pakolaisia tänne Forlorn Riveriin. Liittolaisten linnuejoukot ovat saaneet apuväkeä jostakin ja pitävät puoliaan. Siellä on taisteltu yhtämittaa kolme päivää. Kapinallisilla on hallussaan muutamia matalia rautaisia rautatievaunuja, joilla he tulivat aivan vallien juurelle. Sitäpaitsi on heillä muutamia konekiväärejäkin, ja liittolaiset saavat varmasti selkäänsä piakkoin. Kuolleita sotilaita viruu ojissa, ja kaduilla näkee kuolleiden meksikolaisten ruumiita hautaamattomina — ja korppikotkia on kaikkialla. Kerrotaan, että kapinallisten johtaja Campo on tulossa Sinaloasta, ja kuuluu huhuja, että liittolaisten päällikkö, kenraali Huerta, rientää vapauttamaan linnan varusväkeä. En kumminkaan suuresti luota noihin kertomuksiin. Joka tapauksessa on Casitassa tätä nykyä kuumat paikat."
"Luuletteko jonkun vaaran uhkaavan meitäkin?" kysyi Dick kiihkeästi.
"Varmasti. Saamme odottaa jonkinlaisia ikävyyksiä joko aikaisemmin tahi myöhemmin", vastasi Belding synkästi. "Niin, te voitte oleskella täällä tilallani ja pistäytyä silloin tällöin Meksikossa. Laddy arvelee, että minulta tullaan öisin ryöstämään hevosia ja muuta karjaa. Jim Lashin mielestä ei meitä kumminkaan uhkaa mikään vakavampi vaara. Mutta Jim ei tunne noita meksikolaisia rosvoja niin hyvin kuin minä. Joka tapauksessa, Gale, niin pian kuin voitte ratsastaa ja käsitellä pyssyä, saatte ruveta toimeen, älkää käsittäkö minua väärin."
"Laddyn ja Jiminkö kanssa?" kysyi Dick koettaen pysytellä tyynenä.
"Niin. Heidän molempien ja minun kanssani sekä joskus yksinkin."
Dick hengähti syvään, ja vielä sittenkään kuin Belding oli poistunut ei hän muistanut kädessään olevaa kirjettä. Vihdoin hän kumminkin kääri paperin auki ja luki: