"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikä Pennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaa kulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."
"Mikä Jumalan lahja erämaassa vaeltajalle!"
Cameronin toveri hymyili — toisen kerran näiden päivien kuluessa.
He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidän kulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, että toinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista, antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohon vaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin he etsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivät jonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat he siitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen oli kerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heille lepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioon erämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastavia vuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunut ainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorien huipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaan ensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla, kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaista kehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkin varjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan ja rupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormat aasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sitten valmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärä muuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vasten ja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat he nukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummia kasvojaan.
Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmän kiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntien helteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksi toveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskelu erämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvin sivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissä oli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyt tämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudetta katsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavasti ihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjat miehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisia muita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimien hurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisen julmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa ja raaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmiset kuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat usein luopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi, ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän ei nyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikä ennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nyt kahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömät vaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaan toisiaan Jumalan silmillä.
Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään. Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivän osalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinen ja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaan huolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessa kilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hän näytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameronin kädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävän kultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.
Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän. Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskun jälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu viserteli surunvoittoisesti synkkien jyrkänteiden välissä ja joku murmeli vihelsi surullisesti etäisyydessä. Tähdet kimaltelivat valkoisina, kunnes suuri kuu nousi verkalleen taivaalle vaalentaen kokonaan niiden kirkkauden. Ja sinä iltana vahti Cameron toveriaan osoittaen ennen näkymätöntä mielenkiintoa tätä kohtaan.
"Toveri, mikä on karkoittanut teidät tänne erämaahan?"
"Näytänkö minä sitten niin karkoitetulta mieheltä?"
"Ei, mutta minusta tuntuu. Haetteko unhotusta?"