Rouva Beldingin kasvojen omituinen ilme ja erittäinkin hänen katseensa kiusasivat Dickiä. Ne ilmaisivat tukahdutettua tuskaa, jonka äkkinäinen varmuus oli aiheuttanut. Äiti oli huomannut yhtä nopeasti kuin Mercedeskin, miten auttamattomasti hän jo oli rakastunut. Ja ehkä hän oli nähnyt enemmänkin, enemmän kuin Dick uskalsi toivoakaan. Tapaus harmitti Dickiä. Hän ei voinut ymmärtää rouva Beldingiä eikä myöskään, miksi tuo hänen katseensa, joka oli sellaisen naisen näköjään hämmästynyt ja toivoton katse, joka huomaa elämän välttämättömät voimat toiminnassa voimatta niitä kumminkaan estää, saattoi hänet hämmennyksiin ja vaivasi häntä. Hän halusi mennä kertomaan rouvalle tunteistaan Nelliä kohtaan, mutta jyrkän kiellon pelosta ei hän uskaltanut. Hän päätti odottaa. Kumminkin yllytti häntä jonkinlainen tunne, joka oli ehkä jonkunlaista itsensäsäilyttämisvaistoa, ilmaisemaan Nellille rakkautensa. Sanoja pyöri hänen aivoissaan pyrkien ilmoille. Kuka hän oli, kuinka hän rakasti, työ, johon hän pian aikoi ryhtyä, ikävöiminen, toivot ja suunnitelmat — kaikkia näitä asioita hän harkitsi ja vielä paljon muutakin. Mutta jokin pidätti häntä. Tämä toiveiden tukahduttaminen muutti hänet niin ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi, jopa surulliseksikin, että hän meni kävelemään tukahduttaakseen tunteensa. Aurinko oli vielä korkealla ja sen häikäisevä valkoinen valo kirkasti laaksot ja vuorten huiput. Hänestä tuntui kuin tuo ihmeellinen auringonvalo olisi ollut tämän kuivan seudun luonteenomaisin piirre. Se oli kuin valkoista kultaa. Se oli polttanut värinsä eräihin tuttuihin kasvoihin. Se oli vielä kuumentava hänenkin verensä ja ruskeuttava hänenkin ihonsa. Kuuma ja laimea tuuli, joka oli niin kuivaa, että hän tunsi huulensa rokahtuvan sen henkäyksistä, puhalsi erämaasta. Se tuntui tuoksuvan avarilta puhtailta paikoilta, joissa hiekka lensi ja omituiset pistävät kasvit täyttivät katkeran makeilla tuoksuillaan ilman.

Kun hän palasi taloon muutamia tunteja myöhemmin, oli hänen huoneensa siistitty, Pöydälle levitetyn valkoisen liinan keskellä oli tuore punainen ruusu. Nell oli pudottanut sen siihen. Dick otti sen käteensä sykkivin sydämin. Se oli juuri aukeamaisillaan oleva nuppu, jonka terälehtien välistä näkyi sen tummanpunainen avautuva sydän. Kuinka hyvältä se tuoksuikaan, kuinka äärettömän hieno ja kaunis sen lehtien tummanpunainen väri, joka oli kuin verta, olikaan!…

Oliko Nelly pudottanut sen siihen tarkoituksella vai sattumaltako? Oliko tämä jonkinlainen ystävällisyyden osoitus vai tytön viekkauden merkkikö? Oliko se petollinen viesti, tunnuskuva, vai puoleksi auenneen erämaan ruusun tuoma sanako, että hän saa toivoa?

VI.

YAQUI.

Erään joulukuun päivän iltapuhteella matkasi muudan ratsastaja erästä noin viidenkymmenen penikulman päässä Forlorn Riveristä länteen päin olevaa vanhaa himmeästi näkyvää tietä. Silloin tällöin pysähtyi hän tarkastelemaan edessään olevaa seutua, joka oli autiota, synkkää ja harjanteista erämaata, täynnä mustahkoja pensaita ja surkastuneita piikkisiä päärynäpuita. Laaksojen ympäröimät kaukaiset vuoret kohottivat mustia huippujaan pyöreiden kukkuloiden ja nelikulmaisten ylätasankojen yläpuolelle.

Tämä yksinäinen matkustaja ratsasti komearuumiisella tammalla, joka oli muuten aivan valkoinen, paitsi että sen jalomuotoisessa päässä oli tumma korvista turpaan ulottuva juova. Sen pitkät kyljet olivat hikiset ja tomun peittämät, sillä se oli nähtävästi saanut juosta kovasti. Sen harja ja häntä oli letitetty ja solmittu, etteivät piikkiset kaktukset eivätkä pensaat niihin ulottuisi. Kömpelöt kotitekoiset nahkakilvet suojelivat sen etujalkoja ja leveän rinnan alinta osaa. Mikä muuten olisi ollut lihasten jäntevä sopusointu oli nyt vain arpinen ja pahkurainen eläin, laiha, suonikas, väsynyt ja suuri jänteistä ja luista muodostettu kone, jonka pää ja harja olivat vain kauniit, kuormien kantaja, väkevä ja tulinen kuin erämaa, jossa se oli syntynyt ja kasvanut.

Ratsastaja sopi yhtä hyvin hevoselle kuin satulallekin. Hän oli vielä nuori mies, kookas, harteikas, pitkäkäsivartinen ja pitkäjalkainen. Hänen laihtuneet kasvonsa, missä ne eivät olleet punaiset, rakoilla tai hilseillä, olivat kuparinväriset. Hänen tummissa silmissään oli haukan katse; vaaniva ja terävä. Hänen leukapielensä olivat ulkonevat ja jäykät kuin verikoiralla ja huulet olivat taipumattomat. Nuoruus lempeyksineen, joka ei ollut vielä kokonaan palanut pois eikä kovettunut, vaikutti kumminkin sen, etteivät hänen kasvonsa näyttäneet julmilta.

Tämä nuori mies oli Dick Gale, mutta ei enää tuo sama haluton matkustaja ja maleksiva tyhjäntoimittaja, joka pari kuukautta sitten oli sattumalta saapunut Casitaan. Ystävyys, ritarillisuus, syvä rakkaus ja kuvaamattomat mielenliikutukset, jotka oli herätetty eloon kaikkine vastustamattomine voimineen, olivat muuttaneet hänen elämänsä suunnan. Melkein samalla kun hän oli todennut ne, oli erämaa vaatinut Galen omakseen ja vetänyt hänet sulatusmuottiinsa. Se oli muuttanut viikot vuosiksi. Hän tunsi kaikki kuumuuden, janon, nälän, yksinäisyyden vaivat, vaarat, julmuuden ja tuskat. Hän oli kokenut niitä kaikkia — valkoisen auringon polttavaa, hiillyttävää ja synkkää tulta; kuivuneiden, rokahtuneiden huulien ja ajettuneen kielen tuottamia tuskia, sydänalan kiihtyviä kipuja; sietämätöntä hiljaisuutta, autioita välimatkoja, äärimmäistä tyhjyyttä ja kaiken elämän puutetta, rasittavia matkoja, pitkiä kiipeämisiä, hiekassa kahlaamista ja alituisen veden etsinnän aiheuttamaa jännitystä; yksinäisiä unettomia öitä, vahtimista ja odottamista, päällekarkauksen pelkoa ja nopeita pakoja; villien ja nopeiden miesten takaa-ajoa, halua tappaa nopeasti ja armotta, myrkyllisten piikkien pistoksia ja luodin aiheuttamia lihashaavoja, polttavan erämaan omituista näennäistä mahdottomuutta, kuten öiden kylmyyttä, jäisen tuulen läpitunkevaisuutta; kastetta, joka tunkeutui ytimiin saakka, ja auringonnousun aikaan vallitsevaa kohmetuttavaa erämaan kylmyyttä.

Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan sellaisista seikkailuista eikä lukenut niin jännittävää kertomusta kuin hänen kokemuksistaan noiden uupumattomien rajavahtien, Laddin ja Lashin, kanssa olisi voitu kirjoittaa. Sitten oli hän ratsastanut yksinään tuon sadan penikulman levyisen erämaan poikki Forlorn Riveristä Sonoyta-kosteikkoon. Laddin ennustus tulevista rajalla tapahtuvista selkkauksista oli ollut lievä todellisuuteen verrattuna. Sitten kuin vallankumoukselliset olivat valloittaneet Casitan linnoituksen, olivat lainsuojattomat, roistot ja rosvot levinneet länttä kohti ryöstellen kulkiessaan. Kuten beduiinit, joilla on maailman parhaimmat hevoset, olivat hekin milloin siellä, milloin täällä rajan kummallakin puolella; ja jos murhia ja pahempaakin tapahtui Meksikon puolella, sai Amerikan puoli kärsiä hävityksistä ja ryöstöistä. Moni tummaihoinen rosvo ratsasti jo jollakin Beldingin nopealla hevosella, joista todellakin kaikki muut oli varastettu, paitsi nuo hänen valkoiset jalorotuisensa. Vahtien toimi ei niin ollen ollut supistunutkaan ainoastaan rajan vartioimiseen, ettei kiinalaisia eikä japanilaisia pääsisi salaa Yhdysvaltain puolelle, vaan johonkin muuhunkin. Belding pysytteli aivan kotinsa läheisyydessä suojellakseen perhettään ja omaisuuttaan. Mutta hänen kolme vahtiaan olivat antautuneet suuriin vaaroihin täyttäessään tehtäviään; heitä oli loukattu, ajettu takaa ja heidät oli monta kertaa ryöstetty puti puhtaiksi. Muutamat lähteet, joihin heidän oli pakko matkoillaan turvautua, olivat kaukana Meksikossa rajan toisella puolella. Sekä hevoset että miehet tarvitsivat vettä, eivätkä Ladd ja Lash olleet sellaisia, että he vaaran pelosta olisivat jättäneet työnsä tekemättä. Ollen alussa hitaita suuttumaan, kuten kauan rauhallisissa oloissa eläneet miehet aina ovat, olivat he kumminkin vihdoin kimmastuneet, ja erämaan korppikotkat olisivat voineet kertoa julmia tarinoita. Päästyään näiden miesten toveriksi ja vertaiseksi oli Dick Gale ryhtynyt toimeensa ja taisteluihin sellaisin mielenrohkeuksin ja ruumiillisin kestävyyksin, ettei hän vielä ollut kellistynyt kertaakaan tien viereen, kuten muutoin varmasti olisi käynyt.