Muudan kaniini tunkeutui esiin pensaikosta aivan Galen vierestä ja laukkasi tiehensä hietikkoa pitkin. Tuuli nakkeli sinne tänne kuivuneita kuihtuneen ocatillan katkenneita lehtiä. Jokainen hiljaisinkin ääni pysähdytti Galen kuuntelemaan. Hämärä alkoi muuttua synkäksi pimeydeksi ja tähdetön yö lähestyi. Hän eteni mesquite-pensaitten välissä olevia valoisampia käytäviä pitkin. Tuli katosi hetkeksi hänen näkyvistään, mutta arosusien ulvominen ilmaisi hänelle, että hän lähestyi leiritulta. Äkkiä välähti valo mustien oksien lomitse muuttuen vähitellen kirkkaiksi liekeiksi. Kumarruttuaan muutamien tiheiden mesquite-pensaitten suojaan eteni Gale varovaisesti. Arosudet ulvoivat kamalasti. Dick kuuli monien kavioiden synnyttämän tömisevän kapseen. Ääni suojeli häntä. Hän eteni askeleittain ja alkoi vihdoin ryömiä. Tuuli oli hänelle niin suotuisa, etteivät hevoset eivätkä arosudet vainunneet häntä. Kuta lähemmäksi hän saapui uoman päätä, jossa lähde oli, sitä rehevämmäksi muuttui erämaan kasvisto. Vihdoin oli muudan kuihtunut palo verde, jonka oksien ja rungon ympärillä oli suuria tummia misteliköynnöskimppuja, sellaisen välimatkan päässä lähteestä, että se Dickin mielestä riitti. Hiljaa hän ryömi ristiin rastiin, kunnes hän pääsi edulliselle paikalle, ja kohottautui sitten kurkistamaan piilostaan.
Hän näki suuren tulen, ei keittotulen, joka olisi tietysti ollut pieni ja hiiltynyt, vaan räiskyvän mesquiten oksista kyhätyn nuotion. Kolme miestä oli näkyvissä, kaikki hyvin lähellä noita palavia risuja. He olivat meksikolaisia, tuollaisia raa'an näköisiä rosvoja, vallankumouksellisia tahi roistoja, jollaisia Gale oli odottanutkin näkevänsä. Muudan seisoi selin tuleen, toinen oli kietonut hartiansa huopapeitteeseen ja istui, ja kolmas makaili hiekalla jalat melkein tulessa kiinni. Heillä ei ollut vöitä eikä aseita. Teräksen välähdys kiinnitti kumminkin Galen huomiota. Kolme lyhyttä kirkasta karbiinia oli nojallaan erästä kiveä vasten. Hieman vasemmalla oli tulen valon piirissä pieni nelikulmainen tiilistä rakennettu maja. Muutamat kuorimattomat pylväät kannattivat risukattoa, joka oli osaksi pudonnut sisään. Tuo rakennus oli papago-intiaanien omaisuutta. Siihen oli noin kuukausi sitten asettunut asumaan muudan perhe, jonka eräs ryöstöretkellä oleva lainsuojattomien joukko oli joko murhannut tahi karkoittanut. Kauempaa häämöitti karkeasti kyhätty aitaus, jossa himmeästi näkyvät hevoset korskuivat, tömistelivät ja hirnuivat.
Galelle selvisi tilanne heti, kun hän katsahti sinnepäin ja sitten hän laskeutui pitkäkseen mesquite-pensaikon juurelle. Hän oli luonnollisesti odottanut saavansa nähdä enemmän miehiä. Tilanne ei kumminkaan oudostuttanut häntä ollenkaan. Tuo joukko oli joku tahi ainakin osa jostakin ryövärilaumasta, joka ryösteli rajaseudulla. Nämä olivat matkalla varastamaan hevosia tahi kuljettivat ne jotakin jo varastettua laumaa. Nuo rosvojoukot olivat Sonoran lähteitäkin lukuisammat eivätkä ne milloinkaan viipyneet pitkää aikaa samassa paikassa, vaan samosivat kuin beduiinit erämaan poikki Nogaletista Casitaan. Jos Gale olisi mennyt rauhallisin aikein tuonne nuotion läheisyyteen, olisi ollut sata mahdollisuutta, että roistot olisivat tappaneet ja ryöstäneet hänet, yhtä vastaan, etteivät he olisi niin menetelleet. Jos he vain olisivat tunteneet hänet vartijaksi ja Laddin ja Lashin toveriksi ja nähneet vilahduksenkaan Blanco solista, ei Galella olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pelastua.
Nämä meksikolaiset olivat nähtävästi olleet lähteellä jonkun aikaa. Heidän hevostensa olo aitauksessa merkitsi, että ne olivat olleet laitumella päivällä. Gale punnitsi asioita mielessään. Oliko tämä lainsuojattomien kolmikko kulkenut Laddin jälkien poikki? Se ei ollut kumminkaan luultavaa, sillä siinä tapauksessa eivät he olisi leiriytyneet niin mukavasti ja huolettomasti. Odottivatko he muita joukkueensa jäseniä? Se oli hyvin mahdollista. Mikään asia ei ollut kumminkaan Galen mielestä niin tärkeä kuin veden hankkiminen hevoselleen. Solin oli pakko saada juotavaa, vaikka hänen olisi senvuoksi tapeltava. Galella oli vakavat syyt kiiruhtaa itäänpäin tietä pitkin. Hän otaksui että hänen oli parasta palata hevosensa luo ja odottaa päivää ryhtymättä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteihin.
Yhtä varovaisesti kuin hän oli tullut vakoilupaikalleen palasi Gale sieltä niin kauaksi, että hän voi vaaratta nousta seisoalleen ja kävellä uomaa pitkin leiripaikalleen, missä Blanco sol jyrsi yhä ruohoa. Runsas kaste laskeutui parhaillaan ja koska ruohoa oli runsaasti, ei hevonen ollut niin levoton eikä tuskissaan kuin tavallisesti kuivan ja väsyttävän matkan jälkeen. Gale kantoi satulansa, huopapeitteensä ja eväslaukkunsa erään pensaikkoa kasvavan kukkulan juurelle, johon tuuli oli kovertanut syvänteitä. Sinne muutamaan mutakuoppaan sytytti hän nuotion. Tuuli oli jo läpitunkevan kylmää. Galen kädet olivat kontassa ja hän lämmitti niitä työntämällä ne hyvin lähelle pientä tulta. Sitten hän keitti kahvia, paistoi muutamia liikkiöviipaleita tikun nokassa ja haki satulalaukusta pari kovaa keksiä. Hänen illalliseensa ei kuulunut muita herkkuja. Syötyään irroitti hän Blanco solin liekaköydestä, jotta se saisi hetkisen jyrsiä ruohoa vapaasti.
Sitten hän palasi pienen nuotionsa luo, lisäsi siihen kuivia risuja ja kiedottuaan huopapeitteensä hartiainsa ympärille istuutui lämmittelemään ja odottamaan, kunnes olisi aika ottaa hevonen kiinni ja sitoa se liekaan.
Nuotio oli mitätön, ja kaste oli kastellut Galen niin, että häntä vilutti. Hänen oli sitäpaitsi sekä nälkä että jano. Hänen luitaan kolotti ja aukinaista haavaa pakotti yhtämittaa ja syvältä. Koska hänen partansa oli ollut päiväkausia ajamatta, näytti kuin hänen rakoilla oleviin kasvoihinsa olisi pistetty miljoonia teräviä neuloja. Hän oli niin väsynyt, ettei hän, kerran istuuduttuaan, voinut liikuttaa käsiä eikä jalkoja. Yö oli pimeä, synkkä, pilvinen, tuulinen ja kylmä. Jonkun arosuden kimeä kiljunta tunkeutui silloin tällöin mesquite-pensaikossa kahisevan tuulen huminan läpi. Joskus oli niin tyyntäkin, että hiljaisuus tuntui jonkinlaiselta jäykistävältä ja ryömivältä aineelta, joka levisi erämaan ylle haudaten sen alleen.
Jos katsotaan asioita elämän tavallisten mittojen mukaan, oli Dick Gale vain nälkäinen, yksinäinen ja surkuteltava raukka. Mutta hänen suhteensa olisi tämä päätelmä ollut oikea vain ulkonaisiin olosuhteihin nähden ja poikennut kokonaan oleellisesta sisällisestä totuudesta. Sillä Gale oli onnellinen ja suhtautui jonkunlaisin villein, omituisin iloin tämän erämaan aiheuttamiin puutteihin, tuskiin, vaaroihin, hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Menneisyydessä ei hän ollut ollut miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, eikä hän ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntuu olla nälissään, viluissaan, väsyneenä ja yksinään. Hän ei ollut milloinkaan ennen työskennellyt minkään päämäärän saavuttamiseksi. Kunkin päivän tarpeet oli aina tyydytetty ja huominen ja tulevaisuus olivat näyttäneet samanlaisilta. Vaara, puutteet ja työskentely olivat hänelle olleet vain kirjoissa ja sanomalehdissä esiytyviä sanoja.
Nykyään sai hän käyttää käsiään, aistejaan ja aivojaan. Hänen velvollisuutensa oli palvella miestä, joka luotti häneen. Hän oli taistelevien ja ratsastavien vartijain toveri, ystävä ja vertainen. Hän oli viettänyt loputtomia päiviä ja viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta, yksin hevosensa kanssa, matkustaen, kiiveten ja metsästäen emämaassa, joka jo luonnostaan oli karu ja vihamielinen, ja vaarallinen villien miesten hyökkäysten vuoksi. Hevosesta oli tullut hänen rakkain toverinsa. Sen kanssa oli Gale oppinut tietämään, miten vähällä voidaan tulla toimeen. Pintapuolisuus, valheellisuus ja tottumukset, jotka kerran olivat merkinneet hänelle koko elämää, putosivat pois kuin kuihtuneet lehdet, sillä ne olivat tarpeettomat täällä kallioiden ja hiekan ankarassa autiudessa.
Galen onnellisuus, jos kiinnitetään huomio hänen työhönsä ja vaivoihinsa, oli ehkä jollakin tavoin hyvin vakavaa ja tyyntä, mutta rakkaus odotti häntä ja se oli synnyttänyt ja kasvattanut toisia salassa olleita piirteitä, saaden hänet käsittämään kauneutta ja sen lumoavaa voimaa ja tekemään teräviä huomioita luonnosta. Hän tunsi kyllä tuskat, mutta hän ei ollut milloinkaan onneton, eikä hän erämaan autiudessakaan tuntenut olevansa milloinkaan yksinään.