Kun hän ratsasti erämaan poikki ja terävin katsein etsi liikkuvia, mustia esineitä ja seurasi valkoisia tomupilviä, jotka olivat varoituksia, näki hän Nellin kasvot jokaisessa pilvessä. Puhdaspiirteiset ylängöt olivat kuin hänen säännöllisiä sivukuviaan, joissa hän oli näkevinään tytön tarmokkaan leuan, huulet, hienopiirteisen nenän ja otsan. Kaikkialla oli aina jotakin kullanväristä tahi punertavaa, joku miellyttävä viiva tahi sinertävä pilkku muistuttamassa hänestä, öisin näkyivät hänen kasvonsa nuotiosta lämpiminä, hehkuvina, punastuvina ja kalpeina.
Kuten tavallisesti, niin istui Gale nytkin vahtien ja kuunnellen jännitetyin korvin tuulen huminaa, samalla kumminkin ajatellen ja katsoen hiiltyvästä nuotiosta näkyvää suloisten kasvojen muuttuvaa harhakuvaa. Erämaa kehitti ja lisäsi ajatuksia. Leirinuotion punaisesta ja valkoisesta sydämestä näkyi tuhansia suloisia kasvoja, muiden lemmittyjen ja vaimojen kasvoja, jotka olivat loistaneet muille miehille. Ajatellessaan Nelliä oli Gale onnellinen, sillä jokin, kun hän oli näin yksinään erämaassa, ilmaisi hänelle, että Nell oli häntä lähellä, ajatteli ja rakasti häntä. Mutta täällä lounaisella ylätasangolla oli paljon muitakin miehiä, joilla, kun he haaveilivat kasvoista, oli näky kuin välähtävä salama tahi nopea vilahdus, kuin tuon onnellisuuden synnyttämä toivo ja ruumiillistumus, joka oli kerran ollut olemassa, mutta kadonnut sitten. Galen ajatukset kiintyivät usein noihin satoihin erämaan matkustajiin ja vaeltajiin, jotka olivat uskaltautuneet Camino del Diablon vaarallisille seuduille tulematta milloinkaan takaisin. Belding oli kertonut hänelle tuosta peloittavimmasta erämaan tiestä, joka oli paljasta lentohiekkaa. Lash oli kulkenut sen päästä päähän ja kertonut palattuaan kuivuneista lähteistä, auringossa vaalenevista luista ja kultakaivoksista, jotka olivat yhtä saavuttamattomissa kuin niiden kadonneet löytäjätkin, säälimättömistä yaqui-intiaaneista ja heidän vihastaan meksikolaisia kohtaan. Gale ajatteli tuota tietä ja miehiä, jotka olivat leiriytyneet sen läheisyyteen. Monelle oli siellä koittanut viimeinen yö viimeisen nuotion ääressä. Tämä ajatus tuntui hiipivän tuolta pimeydestä, yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Galen mieleen lumoten hänet omituisesti. Hän tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi miehet pakenivat erämaahan jättäen jälkeensä hautoja, tuhoutuneita koteja, haaksirikkoutuneen elämänsä, surevan vaimonsa tahi lemmittynsä. Ja jokainen vaeltaja näki jokaisen nuotion hehkuvassa tuhkassa jonkun harhakuvan. Gale vertasi noiden viimeisen leirivalkeansa vieressä istuvien miesten tuskaa siihen iloon ja lupaukseen, joita hän odotti luottavin sydämin.
Vähitellen muisti Gale kumminkin, mitä hän odotti, ja noustuaan seisoalleen nakkasi hän liekaköyden olalleen ja meni hakemaan Blanco solia. Pimeys oli niin synkkä nyt, ettei Gale nähnyt montakaan metriä eteenpäin eikä sivuille. Tunnustellen käsillään kulki hän eteenpäin ja äkkiä, kun hän oli kiertänyt erään mesquite-pensaikon, näki hän Solin valkoisen ruumiin kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Hevonen hypähti ja kääntyi aikoen lähteä pakoon. Oli melkein varmaa, ettei kukaan Solille tuntematon olisi saanut sitä milloinkaan kiinni, mutta Galen hiljainen kutsu rauhoitti sen ja se jatkoi vain syömistään. Dick kiinnitti sen liekaan runsasruohoiselle paikalle ja palasi sitten nuotionsa luo. Saavuttuaan sinne nosti hän satulansa kummun juurelle suojaiseen paikkaan, levitti toisen huopapeitteen hiekalle ja kietouduttuaan toiseen paneutui hän pitkäkseen nukkuakseen lopun yöstä.
Hän oli siellä kokonaan suojassa tuulelta, mutta hän kuuli kumminkin sen surullisen huminan mesquite-pensaikossa. Mitään muuta ääntä ei kuulunut. Arosudetkin olivat lopettaneet nälkäisen ulvontansa. Gale vaipui uneen ja nukkuikin raskaasti iltayön, mutta sitten hän heräsi aina vähän ajan kuluttua tuntien yön yhä kylmenevän ja kostean laskeutumisen enenevän. Tumma taivas muuttui kumminkin lopulta harmaaksi ja päivä alkoi nopeasti sarastaa. Aamu oli kirkas ja purevan kylmä. Hän heitti märän huopapeitteen yltään ja nousi puutunein jäsenin ja kylmissään. Hetken kestävät nopeat liikkeet riittivät kumminkin lämmittämään hänen verensä ja norjentamaan hänen lihaksensa, ja sitten hän oli jälleen virkeä, kiihkeä ja innostunut. Nouseva aurinko kultasi sumun ja alaspäin viettävä laakso muuttui ihmeellisen väriseksi. Hän haki Blanco solin kummun juurelle, satuloi sen ja kiinnitti sen sitten liekaan tiheimpään mesquite-pensaikkoon.
"Sol, saamme juoda hetken kuluttua", sanoi hän taputellen hevosensa jalomuotoista kaulaa.
Gale tarkoitti totta puheellaan. Hän ei aikonut syödäkään, ennenkuin hän oli juottanut hevosensa. Sol oli kulkenut melkein kahdeksanviidettä tuntia saamatta juuri ollenkaan vettä, ja se oli tarpeeksi pitkä aika erämaankin kasvattamalle hevoselle. Nuo kolme rosvoa eivät voineet estää Galen pääsyä lähteelle. Tartuttuaan pyssyynsä läksi hän kävelemään uomaa ylöspäin. Kaniinit hyppelivät matalassa pensaikossa ja muutamat olivat niin kesyjä, että hän olisi voinut potkaista niitä.. Hän käveli nopeasti suurimman osan matkasta ja vasta sitten kuin hän näki sinisen savun kiemurtelevan puiden latvojen yläpuolella, hidastutti hän kulkuaan katsoen ja kuunnellen samalla tarkasti. Näin päivän valossa katsottuina olivat maanlaatu ja puiden asema sellaiset, että hän löysi mukavamman ja turvallisemman tien kuin eilen pimeässä. Ja edeten hyvin varovaisesti pääsi hän likemmäksi lähdettä ja hieman sitä korkeammallekin.
Meksikolaiset keittelivät huolettomasti aamiaistaan. Niillä oli kaksi nuotiota, toinen lämpöä ja toinen keittämistä varten. Galesta tuntui siltä kuin nuo rosvot olisivat olleet hänelle tuttuja. Kaikki nuo rajahaukat muistuttivat aina jollakin tavoin toisiaan, ne olivat tavallisesti pieniä, jänteviä, kulmikkaita, tummaihoisia ja mustatukkaisia miehiä, joilla oli omituiset meksikolaiset vaatteet ja sombrerot. [Sombrero, hattu, tavallisesti kasvien kuiduista tehty.] Vahtiessaan tuota kolmikkoa tunsi Gale vähitellen suuttuvansa. Miehillä ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta lähteä jatkamaan matkaansa. Eräs heistä, luultavasti johtaja, kiinnitti pistoolin kupeelleen, mutta muita aseita ei ollut näkyvissä. Gale totesi sen suunnittelevin katsein. Rosvot olivat nukkuneet tuolla pienessä tiilimajassa eivätkä olleet vielä tuoneet karbiineitaan ulos. Sitten siirtyi Galen katse aitaukseen, jossa oli enemmän kuin kaksitoista hevosta, muutamat niistä hienoja eläimiä. Ne kuopivat jaloillaan, hirnuivat, tappelivat ja tömistelivät. Noin käyttäytyvät luonnostaan aitaukseen suljetut erämaan hevoset silloin kuin ne haluavat heiniä ja vettä.
Mutta äkkiä työnsi muudan suuri, musta ja karvainen hevonen turpansa aidan yli ja vihelsi. Toisetkin hevoset katsoivat samaan suuntaan, niiden korvat nousivat pystyyn ja sitten nekin hirnuivat. Gale tiesi nyt, että oli tulossa lisää miehiä tahi hevosia, mahdollisesti molempia. Mutta meksikolaiset eivät näyttäneet huomaavan hälyytystä, tahi jos he huomasivat, eivät he kiinnittäneet siihen tarkkaavaisuuttaan. Nuo mescalia [mescal, samannimisestä kaktuksesta valmistettu päihdyttävä juoma] juovat roistot olivat huonoja vakoojia. Tiedettiin aivan yleisesti, miten helposti heidät voitiin yllättää tahi heidän kimppuunsa hyökätä. Useimmiten olivat he tietämättömiä ja tyhmiä työmiehiä. He olivat ihmeellisen taitavia hevosmiehiä ja voivat kulkea pitkälti ruoatta ja juomatta, mutta heiltä puuttuivat kaikki muut avut ja ominaisuudet, joita tarvittiin erämaan sodankäynnissä. Heillä oli huono näkö ja kuulo, huono määrittelykyky ja kun he kiihoittuivat, olivat he kuin henkensä edestä pakoon pyrkiviä hulluja muurahaisia.
Gale näki parin intiaanin ratsastavan aaseilla saman kummun toista rinnettä, jonka toisen rinteen juurella tuo tiilimaja oli, eivätkä he nähtävästi tienneet mitään meksikolaisista, sillä he jatkoivat vain kulkuaan. Toinen intiaani oli papagolainen. Toinen taasen, jossa ei ollut muuta huomattavaa kuin että hän vain vaivoin voi pysytellä aasin selässä, oli selvästi yaqui. Näillä matkustajilla ei ollut varmasti rosvoille muuta kelvollista ryöstettävää kuin huopapeitteet ja puoleksi tyhjät eväslaukut. He jatkoivat matkaansa kummun yli lähdettä kohti ja kierrettyään majan nurkan yllättivät he täydellisesti rosvot.
Gale kuuli lyhyen kimakan huudon, joka oli omituisesti kaikuva ja hurja, ja nähtävästi oli se toisen intiaanin päästämä. Siihen vastattiin kähein karjahduksin. Sitten tuo meksikolainen kolmikon johtaja, jolla oli pistooli, vetäisi sen tupesta ja ampui empimättä. Hän ampui sivu kerran ja sitten jälleen. Kolmas luoti osui papagoon, joka luisui huudahtaen aasin selästä maahan yhteen kasaan. Toinenkin intiaani horjui, ikäänkuin hän toverinsa suoman tuen höltyessä olisi ollut vähällä menettää tasapainonsa, mutta neljännen laukauksen kajahtaessa syöksyi hänkin maahan.