"Senvuoksi, etten voinut muuta", kuiskasi Gale vastaukseksi. "Menkää noutamaan hänet tänne — hän putosi tielle — joen toiselle puolelle — ensimmäisen suuren saguaron luokse."
Belding alkoi kiroilla hapuillessaan tulitikkuja voidakseen sytyttää lampun palamaan, mutta kun valo rupesi loistamaan, keskeytti hän äkkiä lausumatta edes aloittamaansa sanaa loppuun.
"Sanoit olevasi vahingoittumaton", sanoi hän tiukasti, kumartuessaan hyvin huolissaan Galen puoleen.
"Olen vain hieman väsynyt. Mene nyt tahi lähetä joku toinen hakemaan yaquia."
"Varmasti, Dick", vastasi Belding hieman lempeämmin. Sitten hän tömisteli ulos, hänen askeleensa kaikuivat käytävän kiviltä, sitten hän aukaisi jonkun oven ja huusi. "Äiti — tytöt, Dick on palannut kotiin! Hän on aivan lopussa… No, ei, ei, ei hän ole haavoittunut eikä muutenkaan loukkaantunut. Te naiset olette nyt aina sellaisia…! Tehkää mitä voitte hänen mukavuudekseen. Minulla on nyt hieman muuta tekemistä."
Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia, joita eivät Galen uneliaat korvat enää kyenneet erottamaan. Sitten hänestä tuntui kuin rouva Belding olisi kumartunut hänen puoleensa. Rouvan paljas läsnäolokin tyynnytti, rauhoitti ja auttoi häntä. Mercedes ja Nell hyörivät hänen ympärillään valkeina myötämielisyydestä ja jäykin katsein. Dick joi paljon, mutta ei halunnut ruokaa. Hän halusi vain nukkua. Ja tuntiessaan, miten heidän kasvonsa häipyivät jonkunlaiseen utuun samalla kun heidän ystävälliset kätensä hoivasivat häntä, menetti hän tajuntansa.
Hän nukkui kaksikymmentä tuntia. Sitten hän nousi janoissaan, nälissään, kankein jäsenin ja vieläkin perin uuvuksissa ja meni heti hakemaan Beldingiä ryhtyäkseen jälleen työhön.
"Sinun yaquisi oli jo puolikuollut, mutta luullakseni saamme hänet paranemaan", sanoi Belding. "Dick, tämä on toinen kerta, kun tämä intiaani tulee tänne New Orleansista jalkaisin, ratsain ja Jumala ties' miten. Hän puhuu englannin kieltä paremmin kuin useimmat intiaanit ja minä osaan hieman yaquien kieltä. Olen kuullut vähän hänen elämästään ja arvannut loput. Meksikon hallitus koettaa hävittää nuo yaquit sukupuuttoon. Noin vuosi sitten joutui tämän miehen heimo vangiksi eräässä Meksikon satamakaupungissa. Isät, äidit ja lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin laivoissa Yucataniin työskentelemään orjina suurilla riisiviljelyksillä. Heitä vainottiin, lyötiin ja kiusattiin nälällä. Jokainen orja sai ruoakseen päivää kohti hieman hapanta taikinaa eikä muuta. Yucatan on matalaa, soista, sumuista ja kuumaa seutua, ja yaquit ovat syntyneet ja kasvaneet korkealla ja kuivalla Sonoran ylätasangolla, jossa ilma on ohut kuin veitsen terä. He kuolivat noille riisipelloille toinen toisensa jälkeen, mutta heidän sijalleen tuotiin jälleen uusia. Katsohan, meksikolaiset eivät halua tappaa heitä heti hävittäessään noita yaqueja sukupuuttoon, vaan tahtovat hyötyä heistä ensin. Tämä on hirveätä julmuutta… No niin, tämä yaqui, jonka toit tänne, pääsi pakenemaan, nousi laivaan ja saapui lopulta New Orleansiin. Jollakin tavoin matkusti hän sitten tänne. Annoin hänelle evästä ja hän poistui erään papagolaisen kanssa. Hän oli jo sairas silloin ja sitten on hän varmaankin joutunut rosvojen käsiin."
Gale kertoi hänelle seikkailunsa Papago Wellin luona.
"Tuo rosvo, joka koetti murskata yaquin hevosensa kavioiden alle, oli todellinen hyena", lopetti Gale väristen. "Olen jo nähnyt vuodatettavan verta ja hieman muutakin hermoihin koskevaa, mutta tuollaista pirullisuutta en voinut katsella. Ammuin kumminkin sivu, kuten jo sinulle sanoin, vaikka matka oli tuskin pariakymmentä askelta pitempi."