Belding murahti kirouksen kurkustaan niin, että ääni muistutti kaukaista jyrinää. Hänen kasvojensa levoton ilme muuttui tummaksi hehkuksi ja kiihkoksi. Lukuunottamatta vaimoaan ja tytärtään ei hän rakastanut mitään niin paljon kuin noita valkoisia hevosiaan. Hänen isänsä ja isoisänsä ja kaikki hänen esivanhempansa, joista hän polveutui, olivat pitäneet hevosista. Se oli hänellä verissä.
"Laddy, enkö voi viedä noita valkoisia johonkin muualle, ennenkuin on liian myöhäistä?"
"Aikaa kyllä vielä on, mutta mihin ne sitten vietäisiin?"
"San Felipeen?"
"Ei. Ne ovat paremmassa turvassa täällä."
"Casitaan ja sitten rautateitse etemmäksi?"
"Pelkään sen olevan uskallettua. Kaupunki on täynnä kapinallisia, jotka tarvitsevat hevosia."
"Sitten suoraan pohjoiseen?"
"Mutta, mies, oletko tullut hulluksi? Siellähän on satapenikulmaisia alueita, joissa ei ole ruohonkorttakaan, saati sitten vettä. Sanon sinulle, Tom, että turvallisinta on viedä nuo valkoiset etelään, Sonoraan, johonkin tuntemattomaan laaksoon vuoristossa. Anna niiden sitten olla siellä, kunnes rosvot ovat puikkineet takaisin itään. Koittaa pian sellainen aika, ettei rosvoilla ole täällä enää mitään ryöstämistä. Silloin ratsastavat ne uusille laitumille."
"Laddy, en tunne Sonoraan johtavia teitä. Enkä voi luottaa keneenkään meksikolaiseen enkä papagoon. Näin meidän kesken puhuen, tuota intiaani-paimentani epäilen."