"Sitten on meidän paras pysytellä täällä, Tom. Dick, on hauska tavata sinua jälleen. Mutta sinähän näytät tyyneltä kuin perimä vellissä. Näyt tulevan levollisemmaksi päivä päivältä. Näitkö merkkiäkään Jimistä Sonnytan tiellä?"
Sitten talutti Belding väsyneen hevosen juottopaikalle vartijain mennessä taloa kohti. Dick kertoi juuri seikkailustaan Papago Wellin luona, kun he kiersivät kuistin nurkan. Nell istui kynnyksellä. Hän nousi huudahtaen heikosti ja riensi heitä vastaan.
"Minun on alistuttava kohtalooni", kuiskasi Ladd. "Naiset tulevat hoitamaan minua kuin rintalasta. Ja minä olen todellakin niin huonossa kunnossa, etten voi auttaa itseäni."
"Voi, Laddy, olette varmasti haavoittunut!" huusi Nell juostessaan kalvennein poskin ja kauhistunein katsein häntä vastaan ja tarttuessaan hänen käsivarteensa.
"Nell, juoksin vain niin varomattomasti, että kaktuksen piikki raapaisi korvaani."
"Ah, Laddy, älkää nyt viitsikö valehdella! Te olette huiputtanut minua ennenkin. Tiedän, että olette haavoittunut. Tulkaa nyt äidin luo."
"Varmasti, Nell, se ei ole muuta kuin mitätön naarmu. Hevoseni keikautti minut selästään."
"Laddy, mikään hevonen ei kykene heittämään teitä selästään." Tytön sanat ja moittiva katse kiihoittivat vain Laddya jatkamaan.
"Ehkä sain sen silloin, kun ratsastin nopeasti mesquite-pensaikossa ja eräs terävä oksa —"
"Teitä on ammuttu!… Äiti, täällä on Laddy ja häntä on ammuttu!… Voi näitä nykyisiä hirveitä aikoja! En voi kestää enää! Forlorn Riveriä sanottiin niin rauhalliseksi ja turvalliseksi paikaksi. Ja sellainen se ennen olikin, sillä täällä ei tapahtunut tämän taivaallista. Mutta nyt! Jim palaa kotiin verinen reikä olkapäässään, sitten Dick ja nyt te, Laddy…! Voi pelkään sen ajan vielä tulevan, ettette palaa enää ollenkaan!"