* * * * *
Aamu oli valoisa, tyyni ja kirkas kuin kristalli. Kuumuusaallot eivät olleet vielä alkaneet nousta erämaasta. Mainiosti toisiinsa sopivat pehmeän harmaat, valkoiset ja viheriät utupilvet lepäsivät kuin vaipat mesquite-pensaitten, hiekan ja kaktuksien yllä. Kaukaisten vuorien kanjonit näyttivät syviltä ja olivat täynnä sinertävää sumua.
Nell istui karja-aitauksen pisimmän veräjänpylvään nokassa. Dick nojautui aitaan hänen vieressään katsoen joskus Nelliä kasvoihin ja joskus apilapellolle, missä Beldingin jalorotuiset olivat laitumella, keikailivat, leikkivät ja hirnuivat. Nell katseli vain hevosia. Hän piti niistä niin, ettei hän milloinkaan väsynyt vahtimaan niitä. Hänen katseensa karttoi kumminkin nyt niin tietoisesti noita ikävöiviä silmiä, jotka koettivat vangita sen, ettei se tuntunut ollenkaan luonnolliselta.
Suuri aidattu sametinhieno viheriä apilapelto oli mainio tausta tuolle parikymmentä hevosta käsittävälle valkoiselle laumalle. Ja vaikka noita hevosia ei olisi ollutkaan, olisi pelto yksinäänkin muodostanut silmiinpistävän vastakohdan ympäröivälle kuumalle kallioiden ja hiekan välkkyvälle kaaokselle. Belding oli jalostanut Durangosta tuomansa rodun toistasataa jälkeläistä. Hänen huolenpitonsa oli erittäinkin kohdistunut noihin melkein aivan valkoisiin, joita hän hoiti hyvin huolellisesti. Hän ansaitsi hyvin myymällä niitä Texasissa asuville maanomistajaystävilleen. Mikään hinta ei olisi kumminkaan saanut häntä luopumaan niistä suurista valkoisista hevosista, jotka hän oli saanut durangolaisilta hevosten omistajilta. Niiden nimet olivat: Blanco diablo (Valkoinen piru), Blanco sol (Valkoinen aurinko), Blanca reina (Valkoinen kuningatar), Blanca mujer (Valkoinen nainen) ja El gran toro blanco (Suuri valkoinen härkä). Karjanomistajat olivat nauraneet hänelle sen vuoksi, että hän oli säilyttänyt nuo durangolaiset lempinimet ja paimenet olivat ivailleet häntä säälimättömästi. Mutta nimiä ei oltu kumminkaan muutettu.
Blanco diablo oli lauman ainoa hevonen, joka ei saanut harhailla mielinmäärin eikä syödä ruohoa mistä se vain halusi. Rautakankiin kiinnitetty liekaköysi piti sen paikoillaan muutamassa nurkassa, jonne eivät muut hevoset menneet likimaillekaan. Se ei pitänyt tällaisesta eristämisestä, sillä se ei ollut onnellinen, ellei se saanut juosta tahi tapella jonkun kilpailijan kanssa. Ja jos se sai valita, tappeli se mieluummin. Jos nyt jokin valkoinen voi muistuttaa pirusta, niin tämä hevonen ainakin. Siinä ei ollut oikeastaan mitään kaunista, mutta kumminkin kiinnitti se heti katsojan huomion itseensä kokonaan. Se oli tyytymättömän, vihaisen, kapinallisen ja vikurin näköinen. Ellei se jyrsinyt ruohoa tai keikaillut, ojensi se solakan pitkän kaulansa suoraksi ja näytteli hampaitaan. Tämä Beldingin lemmikki oli melkein hänen koko maailmansa, ja hän vannoi, että Diablo voi kärsiä enemmän kuumuutta, janoa ja kaktuksien pistoja kuin mikään toinen hänen omistamansa hevonen ja tokaisi, että se voi voittaa juoksussa ja tappaa jokaisen lounaassa elävän hevosen. Se seikka, ettei Ladd ollut samaa mieltä Beldingin kanssa näistä silmiinpistävistä ominaisuuksista, oli suuri pettymys ja alituinen kinan aihe. Ladd ja Lash vihasivat Diabloa, ja Dick Gale, pelastuttuaan pari kertaa töin tuskin sen hyökkäyksiltä, oli yhtynyt paimenten mielipiteeseen.
El gran toro blanco oli nimensä veroinen. Se oli suuri, voimakas ja pitkäkylkinen ori, kiiltelevän jalomuotoisen seuralaisensa, Blanca reinan, kuninkaallinen toveri. Toinen tamma, Blanca mujer, oli niin loistavan valkoinen, ettei siinä ollut muun väristä pilkkuakaan, komea ruumiinen, nopea, miellyttävä ja siro, mutta kumminkin niin tukeva, voimakaslihaksinen ja kestävä, että se loistavasti edusti esi-isiään.
Paimenet myönsivät Beldingin olevan muutamissa suhteissa oikeassa Diabloon nähden, mutta muuten he olivat lojaalisia ja järkkymättömiä Blanco solin kannattajia, puhumattakaan Dickistä, joka ei uskaltanut ruvetakaan todistelemaan, sillä hän kuvitteli joskus olevansa aivan järjetön ajatellessaan hevostaan. Vaikka hän ei voinut ymmärtääkään tunteitaan, tiesi hän rakastavansa Solia samoin kuin mies rakastaa ystäväänsä tahi veljeään. Ollessaan raskaatta satulattaan ja kömpelöittä suojuskilvittään tyydytti Blanco sol jollakin tavoin kaikki hevostuntijain vaatimukset. Vaikka Diablo olikin pitkä ja suuri oli Blanco sol vieläkin suurempi ja pitempi. Sitten se oli korkeampikin ja voimakkaampi. Se näytti kykenevän tehokkaampaan toimintaan ja olevan nopeampi. Näin kaukaa katsottuina eivät sen kunnioittavat arvet ja pakurat, jotka rumensivat sen voimakkaita jalkoja, näkyneet ollenkaan. Se jyrsi ruohoa erillään muista laukkailematta ja leikkimättä, mutta kun se kohotti päänsä hirnuakseen, kuinka hurjalta, ylpeältä ja loistavalta se näyttikään! Erämaan auringon huikaiseva valkoisuus loisti sen pinnasta, sillä oli päässään sen tulta ja henkeä ja sen ehtymätöntä voimaa suuressa ruumiissaan.
"Belding vannoo, ettei Sol milloinkaan voita Diabloa juoksussa", sanoi
Dick.
"Hän uskoo sen", vastasi Nell. "Isä on järkkymätön mielipiteessään tuohon hevoseen nähden."
"Mutta Ladd oli ratsastanut kerran Solilla voittaen Diablon. Jim oli ollut katsomassa kilpailua."