"Luullakseni voin pimeässäkin hiipiä tuonne toiseen päähän", sanoi Lash miettiväisesti, "mutta helppoa ei se tule olemaan."
He hiipivät varovaisesti vakoilupaikalta hevostensa luo, jotka he päästivät irti ja taluttivat kauemmaksi lohjenneiden kallionlohkareiden väliin. Hevosille se oli kuiva ja ruohoton leiripaikka, mutta miehet sytyttivät tulen ja söivät niukan, mutta kumminkin vahvistavan ateriansa.
Paikka oli hyvin korkealla ja muutamasta kallioiden välisestä halkeamasta he näkivät, miten rajaton värikäs erämaa jatkui silmänkantamattomiin länttä kohti. Aurinko laskeutui ja sitten kuin se oli kadonnut näkyvistä tummenivat vuorien kullanväriset huiput ja niiden varjot alkoivat kohota ylemmäksi.
Jim Lash kääriytyi huopapeitteeseensä, ojensi jalkansa tuleen päin ja rupesi nukkumaan. Ladd käski Galen seurata Jimin esimerkkiä luvaten pitää vireillä tulta ja herättää Jimin sitten kuin oli tarpeeksi myöhäinen tämän lähteä kiertämään rosvoja. Kun Gale heräsi, oli yö pimeä, kylmä ja tuulinen. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Jim oli jo noussut ja satuloi hevostansa Laddin puhuessa hänelle jotakin hiljaa. Kun Gale nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kielsivät vartijat häntä tulemasta. Mutta Gale halusi kumminkin seurata heitä, sillä siten olisivat Jim ja Laddkin hänen sijassaan menetelleet.
Laddin kulkiessa edellä katosivat he pimeään. Eteneminen oli hyvin hidasta, varovaista ja hiljaista. Rinteitten juurilla näytti pimeys läpitunkemattomalta. Hevonen oli yhtä varovainen kuin sen isäntäkin. Ladd ei eksynyt tieltä, vaikka hän johti heitä kiemurtelevaa polkua kallionlohkareitten ja mesquite-pensaitten välitse, poiketen usein syrjäänkin sivuuttaakseen ne. Vihdoin rupesi tie näkymään selvemmin ja itäisen taivaan tähdet tuikkivat solan korkeiden seinämien välistä.
Heidän etenemisensä oli täälläkin yhtä varovaista kuin ennenkin, vaikka ei enää niin vaikeaa eikä hidasta. Kun solan synkkä pimeys vaaleni ja tähtitaivasta alkoi näkyä laajemmalti, pysähtyi Ladd ja seisoi vaitiollen hetkisen.
"Onni on meidän puolellamme!" kuiskasi hän. "Tuuli puhaltaa suoraan kasvoihin, Jim. Hevoset eivät niin ollen vainua sinua. Kulje hitaasti. Älä liikahduta kiveäkään. Pysyttele aivan rinteen juurella. Koeta päästyäsi toiseen päähän kiivetä niin korkealle kuin tämäkin paikka on. Odota päivää, ennenkuin lähdet jollekin vyöryvälle rinteelle. Aloitan homman niin varhain aamulla kuin suinkin. Siinä kaikki."
Laddin tyyni, hidas puhe oli tuskin tuon vaarallisen tehtävän vertainen, Lash jatkoi matkaansa hyvin hitaasti taluttaen hevostaan. Kavioiden pehmeä kapse lakkasi kuulumasta samoihin aikoihin kuin tuo harmaa ryhmä katosi synkeään pimeyteen. Sitten vetäisi Ladd Dickiä käsivarresta ja kääntyi takaisin tielle.
Mutta Dick viivytteli hetkisen. Hän halusi katsella tarkemmin tuota eebenholtsinväristä kuilua, jonka himmeästi näkyvät seinämät kohosivat korkealle sinistä, tähtikirkasta taivasta kohti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vihdoin hän kääntyi ja saavutti pian Laddin. Yhdessä he sitten haparoivat leiriin mutkikkaita kallion syvänteitä pitkin. Nuotio oli sammumaisillaan. Ladd lisäsi siihen risuja paneutuen sitten nukkumaan muutamiksi tunneiksi Galen vahtiessa. Aamupuoli yöstä kului niin, kunnes tähtien himmeneminen ja synkempi pimeys aloittivat auringonnousun edellisen tunnin. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta ilma oli kylmä kuin jää. Gale kulutti aikaa taittelemalla risuja eräästä kuivuneesta mesquite-pensaasta ja kävelemällä edestakaisin ja kuuntelemalla. Blanco sol tömisytteli jalkojaan silloin tällöin, rikkoen siten ajoittain vallitsevan hiljaisuuden. Ladd heräsi ennenkuin rupesi hämärtämäänkään. Sitten he söivät ja joivat. Kun pimeys alkoi hälvetä, satuloivat he hevosensa ja taluttivat ne solaan ja sieltä paikalle, jossa he olivat eronneet Lashista. Siellä he odottivat auringonnousua.