Jäljellä olevat pari rosvoa kannustivat nyt hurjasti hevosiaan laakson toista päätä kohti. Mutta Ladd pani Solin niiden jälkeen. Galesta näytti, vaikka hän totesikin olevansa kiihoittunut ja puolueellinen, että nuo toiset hevoset olivat Blanco soliin verrattuina kuin etanoita. Rosvot erosivat. Toinen suuntasi kulkunsa laakson itäistä päätä kohti ja toinen ratsasti takaisin mesquite-pensaikkoon. Ladd pysytteli tämän jälkimmäisen jäljessä. Sitten ilmaisivat pienet savupilvet ja pyssyn etäiset laukaukset, että Jim Lashkin oli yhtynyt leikkiin. Hän ei onnistunut tekemään kumminkaan muuta kuin palauttamaan rosvon takaisin laaksoon. Mutta Ladd oli käännyttänyt toisenkin ratsastajan, ja nyt olivat nuo molemmat rosvot kivisen rinteen laella olevan Lashin ja tasangolla olevan Laddin välissä. Roistot koettivat ratsastaa niin nopeasti kuin heidän hevostensa kavioista vain lähti välttyäkseen joutumasta saarroksiin. Mutta ainoastaan toinen pääsi pakoon, ja hän tuli ratsastaen henkensä edestä laakson itäistä seinämää kohti. Blanco sol aloitti jälleen miellyttävän ja kauniin juoksunsa. Se tavoitti tavoittamistaan, vaikka sen vauhti ei vielä ollutkaan nopeimmillaan. Ratsastaessaan laakson päätä kohti ampui rosvo kahdeksan kertaa, kuten Gale vartavasten laski, mutta luodit sattuivat matalalle tahi kauas sivuille. Huomattuaan sen heitti mies karbiininsa menemään ja menetti kaiken malttinsa päästäiseen vain pakoon.
Noin viisisataa metriä Galesta vasemmalle käänsi rosvo hevosensa rapautuneelle rinteelle ja alkoi kiivetä. Hevonen oli mainio, paljon rohkeampi kuin sen ratsastaja. Mutkitellen sinne tänne nousi se vain ylemmäksi, ja kun Ladd saapui rinteen alle, oli se jo kaukana rosoisten ja kovertuneiden kallioiden välissä. Pari kertaa kohotti Ladd jo pitkän pyssynsä, mutta ei kumminkaan ampunut. Gale luuli, ettei vartijan pidättyväisyys johtunut säälistä meksikolaista, vaan tämän mainiota ja uskollista hevosta kohtaan. Ylemmäksi ja ylemmäksi se kiipesi, keltaiset tomupilvet pölähtelivät ja silloin tällöin vyöryi suuria kiviä kolisten ja jyristen rinnettä alas. Tuntui aivan uskomattomalta, että joku hevonen, kuormitettu tahi kuormittamaton, voi löytää jalansijaa ja pysytellä noilla kapeilla penkereillä ja luhistuvilla, viettävillä kielekkeillä. Mutta se jatkoi vain kiipeämistään varmasti kuin vuoristolammas, ja päästyään viimein viimeisen pengermän laelle, seisoi se hetkisen paikoillaan kuvastuen selvästi sinistä taivasta vasten. Sitten se katosi. Ladd istui kahareisin Blanco solin selässä katsoen ylöspäin. Miten paimen mahtoikaan ihailla rosvon urhoollista juoksijaa!
Gale, jonka ihmetys oli hämmästyttänyt sanattomaksi, hyppäsi nopeasti seisoalleen ja huusi keuhkojensa koko voimalla:
"Ole varuillasi, Laddy!"
Muudan suuri hevonen lähestyi sivulta paimenta kuin valkoinen juova. Blanco diablo! Verraton ratsastaja keinui tahdissa sen satulassa. Gale aivan tyrmistyi. Sitten hän muisti tuon rosvon, jota Lash oli ampunut ja sitten karkoittanut solan suulta. Tuo mies oli palannut pensaikkoon ja satuloinut Beldingin lemmikin. Tapahtumain aiheuttaman jännityksen kestäessä, kun Ladd tarkkaavaisesti katseli kiipeävää hevosta, läksi tämä viimeinen rosvo ratsastamaan tuulen nopeudella läntistä solaa kohti. Oli hyvin mahdollista ja luultavaakin, ettei hän tiennyt Galen olevan siellä sitä vartioimassa, ja varmasti toivoi hän voivansa sivuuttaa Laddin ja Blanco solin.
Kannuksen kosketus pani Solin syöksymään eteenpäin katkaisemaan rosvon kulkua. Diablo juoksi täyttä vauhtia, mutta etäisyys ja kulma suosivat Solia. Rosvolla ei ollut pyssyä, vaan ainoastaan pistooli, jonka hän oli puristanut kouraansa, ollen valmis ampumaan. Mies istui satulassa niinkuin se olisi ollut hänen tavallinen tuolinsa. Gale näki Laddin kumartuvan ja pudottavan luodikkonsa hiekalle. Hän ei halunnut joutua kiusaukseenkaan haavoittaa Beldingin lempihevosta.
Sitten Gale istui lumottuna ja henkeään pidättäen katsellessaan hevosten tuloa suoraan kohti. Blanco diablo juoksi matalana ja nopeasti kuin antilooppi, ollen hurjan ja peloittavan näköinen pirullisuudessaan, oikea sodan, veren ja kuoleman hevonen. Se näytti voittamattomalta. Galen ei tarvinnut muuta kuin katsoa sen suurenmoista juoksua ruvetakseen epäilemään Blanco solin etevämmyyttä. Hän oli kuin lumottu. Hän olisi helposti voinut ampuakin rosvon, mutta sellainen ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Välimatka lyheni kumminkin nopeasti. Oli jo ilmeistä, ettei rosvo voinut päästä solaan ennen Laddia. Hän huomasikin sen kääntyen vasemmalle ja tyhjentäen kuudestilaukeavansa käännöksessä. Tummin, hehkuvin kasvoin syöksyi hän Galen ohi.
Blanco sol tulla jyristi laakson poikki ja sitten toisen jälkeen suoraan laakson toista päätä kohti. Diablo oli tyyni ja Sol kiihtynyt, ja siinä olikin edellisen ainoa etevämmyys. Molempain hevosten juoksu oli nopeaa, kaunista ja suurenmoista. Kun Blanco sol paransi vauhtiaan, alkaen tavoittaa kilpailutoveriaan, riemuitsi Gale ja huusi kuin hullu. Nopeasti liikkuvat kaviot panivat liikkeelle oikeita tomupilviä. Rosvo kääntyi satulassaan ja ampui, mutta Ladd kumartui hevosensa kaulalle.
Diablon ja Solin välinen matka lyheni metri metriltä. Alussa oli se ollutkin melko pitkä, sillä rosvo löi ja kannusti, kannusti ja löi hevostaan alituisesti, kääntyi satulassaan ja ampui syöksyen sitten jälleen eteenpäin. Kiertäessään laakson ylintä päätä kääntyi hän liian äkkiä kallioiden keskellä.
Kaikki pirullisuus, mitä Blanco diablossa oli, näyttäytyi sen syöksyessä jälleen alaspäin. Outo ja julma kuolainten ja kannusten käyttö, hurja ratsastaja, joka oli imeytynyt selkään kuin iilimato, huudot ja ampuminen kiihdyttivät sen muutenkin hurjaa luontoa. Se juoksi niin, että se alkoi kompastella. Mutta se ei voinut kärsiä tuota takanaan tulevaa taipumatonta hevosta. Blanco solin juoksu oli kuin jokin varma, säälimätön ja pakottava voima — vakavampi, voimakkaampi ja nopeampi jokaisen pitkän ihmeellisen askeleen jälkeen.