Kuten tavallisesti käy ajatusten ja tunteiden kasvaessa monenkertaisiksi, niin tunsi Cameronkin nyt olevansa aivan poissa suunniltaan. Sillä olihan todellakin aivan uskomatonta, että miljoonien ihmisten joukosta maailmassa kaksi henkilöä, jotka eivät milloinkaan ennen olleet tavanneet toisiaan, oli paennut erämaahan saman naisen tähden. Se toi hänen menneisyytensä niin lähelle. Se osoitti Cameronille, kuinka välittömästi tuo menneisyydessä sattunut tapahtuma hallitsi hänen henkistä elämäänsä. Seikka, mikä teki hänen elämänsä vielä merkitykselliseksi, oli samoileminen autioissa hiljaisissa seuduissa, missä ei yksikään silmä voinut häntä nähdä eikä päästä selville hänen salaisuudestaan. Joku selittämätön kohtalon oikku oli vienyt hänet yhteen juuri sen tytön isän kanssa, jota hän oli loukannut. Se oli kerrassaan käsittämätöntä, se oli kauheaa. Olihan se todella ennenkuulumaton tapaus, että sekä tytön isä että rakastaja olivat tulleet kärsimättömiksi saman asian vuoksi.
Cameronin tuska muuttui toivottomuudeksi, kun hän ajatteli Warrenin ja hänen itsensä välillä olevaa suhdetta. Jokin hänen rinnassaan kehoitti häntä ilmaisemaan itsensä! Warren saattoi tosin tappaa hänet, mutta kuoleman pelko ei kiduttanut Cameronia. Hän oli siksi usein elämässään katsellut kuolemaa silmiin, ettei hän pelännyt. Mutta hän pelkäsi, että paljastamalla asian hän vain lisää tuon paljon kärsineen vanhuksen tuskia. Kerta kaikkiaan vannoi Cameron, ettei hän lisää Warrenin huolia eikä salli hänen tahrata käsiään vereen. Hän tahtoi kertoa totuuden Nellin surullisesta kohtalosta, tunnustaa omat vikansa sekä hyvittää asiaa niin paljon kuin suinkin.
Senjälkeen Cameronin ajatukset siirtyivät isästä tyttäreen. Hän — tuo tyttö — oli jossakin tuolla himmeän taivaanrannan takana. Kaikkina kuluneina yksinäisinä hetkinä kenttätulen ääressä oli häntä usein ahdistellut Nellin herttainen kuva. Mutta hänen katuva ja julma mielikuvituksensa oli valehdellut hänelle. Nell oli ponnistautunut pois uhkaavasta syvyydestä. Hän oli rakentanut uudelleen murtuneen elämänsä. Ja nyt hän taisteli lapsensa nimen ja onnen puolesta. Pieni Nell-raukka! Cameron tunsi ruumistaan värisyttävän, mikä oli uusien ja outojen tunteiden aiheuttaman mielenliikutuksen fyysillinen seuraus.
Kun hän katseli veripunaista, synkkenevää erämaata, lakkasi taistelu hänen sielussaan äkkiä. Muutos oli käsittämätön, ja hän oli siinä näkevinään pilvien ja alueiden suunnattoman laajuuden ja pimeyden ja varjojen salaperäisyyden, sekä kuin unhottumattomana harhakuvana rajattoman avaruuden edessään. Hän tunsi erämaan ylevyyden, sen vaatimattomuuden ja totuuden. Hän oli lopultakin oppinut ymmärtämään sitä. Hänen kohtauksensa ja vaelluksensa Warrenin kanssa ei tuntunut hänestä enää ollenkaan merkilliseltä. Kumpikin oli kulkenut kohtalon määräämää polkua, ja samoin kuin heidän kohtalonsa viivat olivat menneinä vuosina selvittämättömästi sotkeutuneet toisiinsa, samoin olivat nytkin heidän askeleensa yhtyneet vieden heitä yhteistä päämäärää kohti. Vuosikausia olivat he vain olleet miehiä, jotka olivat vaeltaneet yksinään sisäisen äänen pakottaessa etsimään, ja erämaa oli vienyt heidät yhteen. Vuosikausia he olivat vaeltaneet yksinään hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, missä aurinko paahtoi polttavan kuumasti päivät päästään ja tähdet loistivat kirkkaina joka yö, totellen sokeasti sisäistä kuisketta. Mutta nyt Cameron tunsi, ettei hän enää ollut sokea, ja tämän ilmestyksen välähdyksessä tunsi hän saavansa tämän selvänäköisyyden keventääkseen Warrenin taakkaa.
Hän palasi leiriin miettien jotakin keinoa. Kuten aina tähän aikaan illasta, kun auringonlaskun rusotus vielä näkyi lännestä, käveli Warren edestakaisin hämärässä. Cameron makasi koko yön valveillaan ajatellen.
Aamulla varhain, kun Warren toi aasit takaisin leiriin ja aloitti tavanmukaiset lähtövalmistukset, lopetti Cameron vaitiolon.
"Toveri" sanoi hän, "eilinen kertomuksenne pani minut ajattelemaan. Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. On jo tarpeeksi katkeraa surra jotakin, jota on rakastanut, kuten te nyt surette, mutta kärsiä unettomana ikuisia tunnontuskia rakastamansa olennon perikadon vuoksi, kuten minä olen kärsinyt, on helvetillistä kidutusta. Kuulkaahan. Nuoruuteni päivinä — siitä tuntuu olevan jo pitkä aika, vaikka siitä ei vielä niin monta vuotta olekaan — olin hurjapäinen. Loukkasin suloisinta ja rakastettavinta tyttöä, minkä milloinkaan olen tuntenut. Poistuin paikkakunnalta aavistamatta ollenkaan saattaneeni hänet häpeään. Siihen aikaan alkoi minussa tapahtua suuria muutoksia — tulin kuin toiseksi ihmiseksi — ja huomasin todellakin rakastavani häntä. Sitten sain kirjeen, jonka minun olisi pitänyt saada jo kuukausia aikaisemmin. Se kertoi hänen huolistaan, kehoittaen minua nopeasti kiiruhtamaan hänen avukseen. Puoleksi mielettömänä häpeästä ja pelosta hankin heti naimisiinmenoluvan ja matkustin nopeasti takaisin hänen kotikaupunkiinsa. Mutta hän oli jo poistunut paikkakunnalta — lähtenyt jo monta viikkoa sitten ja hänen häpeänsä tunnettiin. Ystävät varoittivat minua käskien minun karttaa hänen isäänsä. Matkustin tytön jälkeen ja löysin hänet. Menin hänen kanssaan naimisiin. Mutta liian myöhään! Hän ei tahtonut elää kanssani, vaan poistui luotani. Seurasin häntä länteen, mutta en voinut löytää häntä."
Warren nojautui vähän eteenpäin ja katseli Cameronia silmiin kuin hakeakseen niistä katumusta merkiksi, ettei hänen tuntemansa ylenkatse ollut täysin oikeutettu.
Cameron kohtasi katseen säikähtämättä alkaen jälleen puhua:
"Kuten luonnollisesti tiedätte, luopuvat monet ihmiset joskus entisistä nimistään. Ette kai siis hämmästy, vaikka ilmoitankin teille, ettei minun oikea nimeni olekaan Cameron, kuten kerran teille sanoin?"