Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle, kuului kuin vetoaisi turhaan.
Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa. Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä — tukahdutettu laukaus, ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia, jotka menivät poispäin kuin paeten.
Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.
"Señor — Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen karkotti äkkiä hänen kauhunsa.
"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"
"En!"
Mies tarttui tyttöön:
"Minä kuulin — jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"
"Ei."
"Ampuiko Danny? Sano minulle."