Pian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen toisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä enemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen kello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki hevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella peitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja kaksi meksikolaisnaista.
Madeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he ratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.
"Aamiaiselle — ja reippaasti", huusi Stewart kursailematta.
"Ei minua tarvitse kehoittaa", sanoi Helen. "Olen hirmuisen nälkäinen."
Sill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat cowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani Stewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea pensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa, peitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle. Kuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat erkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät kunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi kuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui vaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö, joka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan yksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.
Stewart odotti Madelinea ja sanoi:
"Me saamme kohta myrskyn."
"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista", vastasi Madeline.
"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?"
"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?"