Kallionhuiput
Madeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen ääreen — kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä. Lukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän likomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan vaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana lämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen ystäviensä saapuminen tarjosi.
Dorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän saattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu. Pörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: "Ooh! Mikä ka-kauhea ratsastus!" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava alas hevosensa selästä. "Minä olen halvautunut — minä olen hylky. Bobby, hanki rullatuoli!" Bobby oli halukas ja valmis, mutta rullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi voinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen paremmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli säilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä hiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat suuret ja hän ontui. "Majesty!" huudahti hän. "Mitä sinä tahdoit meille tehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?" Kaikista heistä oli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen kamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli tottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti Madelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden mukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet lähteä pois. Rouva Beck itki.
"Lämpimiä vaatteita — kuumia juomia ja ruokaa — lämpimiä peitteitä", kuului Stewartin terävä määräys.
Ei kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat taas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja uni saattoi huojentaa.
Mutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat tervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta makuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi toisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi hänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet, hevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto — kaikki kävi epäselväksi.
Kun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla tervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat iskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen hengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi pian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos teltta-aukosta.
Kaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä ruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä täällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille kallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa. Kiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta näköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja pukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.
Hänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä, minne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen samalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä ilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön tuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja syvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.
Madeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli pehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat valinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän varjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista oli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä, matkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli kääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä suuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat. Muita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta kumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä olivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.