"No hyvä on ja kiitos", vastasi Stewart.
Nels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.
Madeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.
"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!" huudahti Castleton. "He eivät ole sitä mitä ovat olevinaan."
"Olette oikeassa", vastasi Madeline. "Minä en voi ymmärtää heitä. Tulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia eivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos hän tietää sen."
Dorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien omituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että cowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti tämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän huomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.
He istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus rupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut kävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät vuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli yölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että he kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki tuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen toisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.
Päästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota tämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella toisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta hän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa. Järkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut mahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa hiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet näyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita ajatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja kylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli mielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa valossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta kuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä toivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut tietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin vaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka loukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama Stewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan kanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää sisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä, koska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin, kun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän vaipui uneen.
Hän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä. Aurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella. Ambrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä ja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen yöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä iloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut hiljaisuutta.
"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla", sanoi hän.