Eteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli kuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas ruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja kiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän tempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen käsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi, vaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi unohtaa.
Cowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun hän suoristui, itki hän.
"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!" huudahti hän. "Minä en totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen hyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten Gene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja hänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa. Monty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei tietänyt milloinkaan — enemmän kuin tekään ja Bill — mitä Bonita oli minulle!"
Stillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.
"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?" kysyi hän. "Sinä otat jonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt sinua milloinkaan ennen."
Cowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet. Sitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.
"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen." Sitten hän kumarsi Madelinelle. "Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän epäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni. Olen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton."
"Bonita sinun vaimosi!" huudahti Stillwell.
"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta", vastasi Danny. "Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on hitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut Bonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene — sinä tiedät, Bill, miten Gene menettelee tyttöjen kanssa — no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan minut."
Madelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen. Jotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen sydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää, sileäkasvoista cowboyta kohtaan.