"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt väärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin. Minä uskallan lähteä matkalle ilomielin — urhoollisesti. Minä en välitä, mistä tai miten te ajatte."
"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!" vastasi Link. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. "Minä tarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni mukaan mitä tarvitsen."
Madeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä, että Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia cowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline hetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi huntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla saattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.
Joukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti kotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan itseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai Madelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.
Madeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä ylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli kiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin puolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä renkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen istuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa Nelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja taivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään kuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä lausuttu.
Auto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti nopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen suhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä. Madeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen silmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen kasvojensa yli.
Neljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta. Bernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle, hitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin Guadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli näkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten peittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.
Madeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen huipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa, joka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki Tyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan harjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne näytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra Madres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen tapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi vähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää vaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja huippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä askelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.
Hän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he joutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan varovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan. Mutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni ristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka muodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi matkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät tuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen henkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi vähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja hypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja panivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin huolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka olisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.
Auto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä, kirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet estivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka olivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset rinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran ulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä — kaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa ja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.