Vähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä valkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät hiekassa.
"Huomenta, neiti Majesty", sanoi Stillwell jurosti korkeiden ajoneuvojensa etuistuimelta.
Alfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä sekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja lähti. "Hei hevoset!" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan. Florence kuiskasi Madelinen korvaan:
"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin."
Oli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki todellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.
"Tuossa tulevat cowboyt", sanoi Florence.
Jono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin näkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä sarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa. Taivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu rikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie kulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti taaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain paljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.
Kylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence huomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen ympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen lävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että hänen oli hengitettävä nopeasti.
"Eikö teillä ole ky-kylmä?" kysyi Madeline.
"Minulla?" nauroi Florence. "Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule milloinkaan kylmä."