Lännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei ilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa kunnossa olevaa tyttöä.
"Pidättekö auringonnoususta?" kysyi Florence.
"Kyllä, luulen niin", vastasi Madeline epävarmasti. "Suoraan sanoen minä en ole nähnyt sitä vuosiin."
"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta katsoen ihania."
Pitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen taivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli joukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas tumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten kokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes oli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja helmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman taivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko. Se nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja antaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.
"Niin", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri herännyt, "tämä joltakin tuntuu."
Florence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.
"Hieno aamu, tytöt", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa. "Neiti Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän mielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti siitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan harjanteen yli."
Madeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne missä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.
"Peloncillo-vuoret", sanoi Stillwell. "Sitten olemme määränpäässä, kun tulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin ne kohoavat äkkiä."