Peloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten hän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön Bonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut suurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi pienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.
"Tuossa on kaniini!" huudahti Florence äkkiä.
Madeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat olivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha Bill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään tien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon, hiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon yläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti tien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten karjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla katselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa välinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen tottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi vähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen meksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän oli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden tunteiden heikon heräämisen — innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän huomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi sisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin hänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut tuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa ja alkuperäisessä elämässä.
Sillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan, nousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat väsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.
Muutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät cowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti puuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella pitkässä harmaassa ruohossa.
"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni", sanoi Stillwell. "Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme hevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti."
Hän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia valjaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan Madelinea.
"Kävelkää hieman edestakaisin", sanoi hän. "Te olette varmasti kangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa."
Madeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja kuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja taputtavan hevosiaan.
Murkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren mielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi kohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla tuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat täysikasvuisia miehiä — yhdellä heistä oli valkoiset hiukset — mutta näyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa kielletyn katseen sievään tyttöön.